keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Miten pitkään on koskaan terveellistä yhtään mitään?

(Introverttisia) Ajatuksia siitä, mikä kenellekin sopii ja miksi, miten haluaa elämään suhtautua, elää ja olla elossa  





Kun on pitkään ollut ulkopuolella, tulee vain mieleen, että eikö olisi järkevämpää pysyäkin ulkopuolella, kuin yrittää sisäistyä itseään vastaan vuorovaikutukseen sosiaalisten elämänpiirien kanssa. Ja aiheuttaa näin ihan turhaan tunnemaailman kuluttavia kokemuksia ja epämukavuutta, enemmänkin muille, kuin itselleen, eli siis hämmentää muita, jotka eivät osaa käsitellä maailmaa ulkopuolisen ’silmin’ ja ’päin’. Tätä kautta syntyy heille ehkä ylimääräinen tarve jakaa kokemustaan ja täyttää maailmaa taas lisäpuheella. Jos elämänkulttuurisen tilanteensa on valinnut ihan itse, ja aivan itse halunnut lainausmerkeissä syrjäytyä. Erinäisissäkin tutkimuksissa kylläkin kovasti isosti kerrotaan, että jokaisen ihmisen tarvepiirissä on jokaisella liittymisen, yhteenkuuluvuuden yhteisölliset tekijät, jotka lisäävät ihmisen hyvinvointia, että sitä kautta ikääkin (ikään kuin elämä ei saisi olla kuoleman odotushuone).


Maslowin tarvehierarkia eri lähteistä koottuna.
Selvyyden saamiseksi klikkaa kuva isommaksi.


Mutta jos nykyaikana on melko täysin mahdollista jopa elää vain niin sanotusti itsensä kanssa (eikä hirveästi kenenkään tarvitse valvoa luolan suulla), eikö ’yksikkyys’ voisi olla terveellistä, ainakin sen valinneille. Itsensä kanssa ei kovin usein tule 'konflikteja' (hieman raaistettu sana), mutta muun maailman ja muiden ihmisten kanssa kyllä joskus tahtomattammekin pystymme ratkaisemattomiinkin 'ristiriitoihin', ainakin mieltymysten tai muka pakollisten asioiden suhteen. 
Maailmanpuoli voi joskus käsittää, että näissä tilanteissa voisi käyttää sanaa hankala, mutta tarkoitus ei ole tehdä mistään yhtään sen hankalampaa tai mitään muutakaan, vaan kokea asiat itselleen hyvällä tavalla.  



Lähielämäpiirissä on usein ihmisillä myös yleisesti täysin ymmärrettäviä, nykynormaaleja, mutta joillekin epäihannoivia tapoja täyttää tyhjyyttä, joka voi heijastua läheisten elämään turhana pahoinvointina ja epätyytyväisyytenä, vaikka itse olisi tyytyväinen, se ei tässä normaaliudessa riitä, vaan verrattuna muihin pitäisi olla ilman muuta samanlainen. Ja tuo normaali samanlaisuus pitäisi kaikille tuntua terveelliseltä, sillä onhan se yleisesti siksi tutkittukin. Ulkopuolinen maailma on luonut itselleen arvomaailman, jolla se laajenee, ja joka tiivistää yksilöt samanlaisiin kimppuihin.
Kuvittelen kuitenkin, että jokaisen meidän sisällä olevista tyypeistä ainakin yksi on maailmaulkopuolisuuteen taipuvainen tyyppi. Ja tästä tarkastelukulmasta on meille kaikille kovasti hyötyä. Joskus pintaan keskittyvässä maailmassa on vaikea muuten päästä syvemmälle. Ja jos sisällämme asuu useampikin, paljon keskustelupiiriä vaativa tyyppi, pitää heidän mahdolliset ristiriitansa ja elämänsuunnitelmansa pyrkiä ratkaisemaan mielummin rauhallisessa ilmapiirissä kuin kaiken keskellä. Mikään tässä ei ole poissuljettua: Usein kyllä kaiken keskellä löytää myös oman kuplansa ja ehkä nimenomaan myös sen oman itsensä.





Jos kuitenkin on tullut selvään lopputulokseen siitä, että kuuluu näiden elämäntapojen ulkopuolelle, ja omissa tutkimuksissaan ja asiantuntijuudessaan kokee normaaliuden kuluttavana, eikö ja miksei saisi elää ’epänormaaliuden’ tilassa. Vain siksikö, että lähielämäpiirissä olevat kokevat sen häiritsevänä, ymmärtävät sen ylimielisenä ja kerta kaikkiaan vain eivät ymmärrä, että joku haluaa olla omissa oloissaan. Omissa oloissaan ei ole synonyymi yksinäisyydelle, eikä yksinäisyys ole synonyymi yksin olemisen valinnalle. Yksin oleminen on joissakin tapauksissa rauhallinen ja hyvinvoiva tapa olla olemassa ja tutustua maailmaan. Joku voi sanoa, että maailma ja yksin oleminen eivät kuulu samaan lauseeseen, mutta olisivatko ne olemassakaan ilman toisiaan. Yksin oleminen ja maailma eivät ole vastakohtia, vaan toisiaan tarvitsevia sanoja ja tiloja kokea erillisyyttä ja yhtenäisyyttä, olemalla kokonaisuus.




Nykyelämässä pyritään mielekkääseen täyttämiseen, joka perustuu jälleen ihmisen tarpeisiin: tarpeeseen toteuttaa itseään ja kokea tarpeellisuuden ja hyödyllisyyden, arvostuksen käsite. Tyhjyyden täyttäminen, jo sanojen tyhjyys ja täyttäminen kautta on täysin absurdi käsite, joten sen mahdottomuuskin on täysin täyttämätöntä. Miksi maailma ei enää anna kokea tyhjyyttä? Tyhjyyshän on levollinen ja avoin tila, joka ei pakene mihinkään, mutta sitä pakoon monet elämäntyylit nimenomaan pyrkivät. Ja missään nimessä ei saisi kokea tyhjyyttä. Vaikka tyhjyys ei ole sama kuin tyhjä. Eikä tyhjäkään tyhjä. Eikä tyhjyys ole täyden vastakohta, tai päinvastoin, tai epätyhjäkään. Ja miksi sitten pyritään löytämään tyhjiä tauluja, tabula rasa, ja miksi se on henkistä? Onko totta se, että ihmisen pitää olla tyhjä ensin itsensä kanssa, että voi ymmärtää toisten tyhjyyttä ja jakaa tyhjyytensä muiden kanssa? Vaikka maailman ei kuuluisikaan olla rauhallinen paikka ollenkaan, miksi kaikki ei vain voisi maailmassa olla hetken hiljaa, tyhjässä, nähdäksemme mitä sen ympärille todellisuudessa haluamme?










lauantai 12. toukokuuta 2018

Äitienpäivänä 1918 – Nadeschda, Amanda, Martti 20 ja Martta 18


- Porttilan perheen vaiheita Punkalaitumella

Amanda Härmä, omaa sukua Porttila 1884-1969 Punkalaidun.

Äitienpäivää on juhlittu Suomessa 100 vuotta vuodesta 1918. Äitienpäivää vietetään toukokuun toisena sunnuntaina. Neiti Google kuitenkin kertoo, että äitienpäivää vietettiin Suomessa 1918, 7. heinäkuuta, kylläkin vain Alavieskassa. Seuraavana vuonna päivää vietettiin toukokuun kolmantena sunnuntaina ja useallakin paikkakunnalla, vuonna 1927 äitienpäiväksi vakiintui nykyinen ajankohta.

Mutta jos mielikuvitellaan ja päivä olisi niin kuin nyt, niin vuonna 1918 äitienpäivä on ollut sunnuntaina 12.5. Kuvitellaan, että äitienpäivänä vuonna 1918 Punkalaitumella isoisoäitini Amanda Härmä, 34 vuotta, on viettänyt päivää äitinsä Nadeschda Porttilan, 64 vuotta, kanssa. Oikeasti tuona toukokuuna Nadeschdalla oli syntymäpäivät 1.5., Amandan pojalla Arvolla 22.5. ja Amandalla itsellään 26.5. Kenties ehkä jonain näistä päivistä on kuitenkin oikeasti kohdattu.  

Vuoden 1918 toukokuun almanakka-aukeama.
Kuva: https://almanakka.helsinki.fi/fi/arkisto/yliopiston-almanakat-universitetets-almanackor-1608-1999/1900-luvun-almanakat.html


Kuvat voi klikata isommiksi.


Amandalla on 6 lasta. Tuona toukokuun päivänä vanhin Arvo on vielä siis 13-vuotias, Reino on 11-vuotias, Väinö 9-vuotias, kaksoset Rauha ja Tuomo ovat 3,5-vuotiaita ja nuorin lapsi Heikki 11 kuukauden ikäinen.

Amandan äidillä Nadeschdalla on 11 lasta. Mutta äitienpäivänä 1918 heistä elossa on 5: Emma 43, Oskari 39, Amanda 34, Martti 20 ja Martta 18. 

Seuraavassa kuussa 17.6. Nadeschda kuolee, ja siitä kahden viikon päästä 1.7. Martti kuolee Hämeenlinnan sotavankilassa ja kuun lopussa Martta 29.7. 

Äiti ei siis tavallaan onneksi ollut hengissä nuorimpien lastensa kuolinuutisia kuulemaan. Mitä niinä päivinä tiedettiin vankileireillä olijoista? Pelättiinkö pahinta? Milloin Martti ja Martta joutuivat leirille? Puheita on myös siitä, että he olisivat olleet Lahden Hennalassa, mutta tiedot ovat kirjoihin merkitty Hämeenlinnaan. 
Nadeschdan omaa kuolinsyytä ei ole tiedossa; onko hän kuollut yllättäen vai sairastellut ja onko sen vuoksi oltu auttamassa tai tekemisissä, ei kukaan enää kerro.

Vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneiden muistomerkki, Punkalaitumen hautausmaa. 
http://www.tyovaenliike.fi/muistomerkit/vakaumuksensa-puolesta-henkensa-uhranneiden-muistomerkki-2/
Muistomerkissä on myös Martti ja Martta Porttilan nimet.

Punkalaitumella menehtyi kansalaissodassa 247 henkilöä.

1918 Suomessa oli sisällissota 27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918, siis vielä myös kuvitellun äitienpäivän aikana. Heikki Paloheimon vappupuhe valottaa kansalaissodan taustoja: http://www.uta.fi/jkk/pol/yhteystiedot/paloheimo/Vappupuhe%201.5.2018.pdf

Wikipedia kertoo, että ”Hämeenlinnan vankileiri oli Suomen sisällissodan jälkeen huhti-syyskuussa 1918 Hämeenlinnassa Poltinahon kasarmialuella toiminut vankileiri. Yhteensä siellä oli vangittuna noin 12 000 punaista, joista Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan kuoli 2 464. Lukuisista valkoisten perustamista vankileireistä oli Hämeenlinna yksi pahamaineisimmista ja se tunnettiin erityisesti kovasta kuristaan. Vankien kuolleisuus Hämeenlinnassa oli noin 20 %. (Tämän jälkeen kuoli paljon vankileirillä olleita kotioloissa)

Huonoissa oloissa eläneiden vankien keskuudessa levisi kulkutauteja, joista vaarallisin oli isorokko. Muita Hämeenlinnan vankileirillä raivonneita tauteja olivat muun muassa tulirokko ja pilkkukuume. Vankien lisäksi kulkutaudit levisivät myös kaupunkiin omaistensa vapauttamista anomaan tulleiden perheenjäsenten sekä itää kohti pyrkivien pakolaisten keskuudessa. Heinäkuusta lähtien joitakin kuolonuhreja vaati myös espanjantauti. Nälkään kuolleita Hämeenlinnan vankileirillä oli sotasurmatiedoston mukaan vain 15, mutta ainoastaan vajaalle 400:lle kuolleelle merkittiin kuolinsyy.” (https://fi.wikipedia.org/wiki/H%C3%A4meenlinnan_vankileiri)

Martta Porttila on merkitty kuolleeksi Hämeenlinnan vankileirillä 29.7.1918, mutta tehdessäni sukuselvitystä 1990-luvun alussa, naapurustoon kuulunut henkilö kertoi, että Martta olisitullut Hämeenlinnan vankileiriltä Amanda-siskonsa luo ja kuollut tämän tykönä. Martan tiedoissa on lisätiedot-kohdassa merkitty todennäköiseksi kuolintapasyyksi keuhkotauti. Punkalaitumen kirkonkirjat kertovat myös, että Martta Porttila on kuollut keuhkotautiin vankileirillä.  

Jokatapauksessa Amandan vuoden 1918 kesä on ollut menetyksien kesä: äiti, veli ja sisar. Äiti varmasti haudattiin Punkalaitumelle, mutta sisarten hautapaikka ei ole varma. Hämeenlinnan vankileirillä kuolleita punaisia on haudattu Ahveniston hautausmaan lähistöllä sijaitseviin kahteen joukkohautaan. Martin ja Martan hautaustavoista ei ole tietoa (http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input).

1918 kesä oli kuuma. Forssalainen Ida Maria Saarinen kertoo Ylen artikkelissa, että "heinäkuun kuumien päivien tultua pelkästään näljän heikkoudesta kuoli kymmeniä luurangoksi laihtuneita vankeja joka päivä". Helle tappoi nopeasti ja paljon: "Kuolleita vankeja oli niin paljon, eikä kuolleita juuri eroteltu iän tai sukupuolen perusteella. Kaarlo Karilan muistelma Hämeenlinnan vankileiriltä kertoo vankien karusta viimeisestä matkasta. 'Venäläiset kuormarattaat lyötiin täyteen alastomia ruumiita ristiin rastiin, joka oli kuin joku halkokuorma. Suuren haudan reunalle ajettuaan nosti ajomies kärryt pystyyn ja kaatoi ikäänkuin santakuorman. Toverit kaivoivat hautaa suurella voimalla ja toiset peittivät 'valtiopettureita' ilman mitään erikoisia seremonioita. -- Kun alkoi olla kuumat kesäpäivät, niin yhä enempi tovereita saatiin kantaa liiteriin ja kun ajurit eivät ehtineet tarpeeksi ajaa, eivätkä nälkäiset haudankaivajat saaneet tarpeeksi hautoja, niin antoi liiteri tavattoman hajun koko kasarmialueelle." (https://yle.fi/uutiset/3-10172943)




Ensimmäinen äitienpäivävuosi 1918 oli ainakin näillä asuinkulmilla kovasti raskas. Seuraavat menetykset Amanda kohtaa kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin hän hautaa miehensä Oskarin 55. Oskarista lisää: https://mantanhistoriaploki.blogspot.fi/2013/03/oskari.html

1935 poika Heikki kuolee onnettomuudessa 17-vuotiaana ja 1940 poika Tuomo kuolee sodassa 25-vuotiaana. Tuomosta lisää: https://mantanhistoriaploki.blogspot.fi/2013/03/tuomo.html


Sodan jälkeen äitienpäivät ovat varmasti olleet seesteisempiä ja vuodesta 1939 lähtien Amandalle syntyy alkuun melkein vuosittain lapsenlapsia.

Amanda Porttila 1884-1969 Punkalaidun.

Jäljessä Nadeschdan ja Amandan elämää taulukoituna. Kuvat kannattaa selvyyden saamiseksi klikata suuremmiksi.
Taulukoiden oikeassa reunassa kulkee Nadeschdan ja Amandan ikävuodet, jotka ainakin omalla kohdallani auttavat sijoittamaan tapahtumia ja vertaamaan niitä elämänkaariin.   

Muutama päivä tämän kirjoittamisen jälkeen olen pohtinut, että millä nimellä Nadeschdaa on kutsuttu, toinen nimensä on Josefina. Että miten ja mihin muotoon nimi taipui laitumelaisen sanomaksi. 

Toinen mietityttämään jäänyt asia on, ovatko nälkävuodet suosina 1866-1868 vaikuttaneet Urjalassa ja Punkalaitumella miten? Noina vuosina Nadeschda oli 12-14 -vuotias. Kotoaan Urjalasta hän muutti Punkalaitumelle 16-vuotiaana 19.3.1871.

Mietityttämään ja arveluttamaan jää toki kovasti monta monta muutakin asiaa, joita enää ei voi keneltäkään kysyä. Sukututkimuksessa on myös se piirre, että kaikkein läheisimmiltä sukulaisilta saa jossain tapauksissa vähiten tietoa, sillä ihmiset olettavat, että ikäänkuin tieto siirtyy geeniperimässä, eikä tiettyjä asioita koskaan sanota ääneen tai oletetaan, että kaikki muka tietävät, eikä tietämättömät osaa edes kysyä, koska eivät tiedä, mitä pitäisi kysyä. 



Näistä Nadeschdan tiedoista saa mielellään joku jatkaa sukuselvitystä
Urjalan puolelta sisaruksien ja vanhempien ja isovanhempien osalta.


  






 
Oskari kuoli 18.9.1928. Amanda oli tuolloin 44-vuotias.
Lapset Arvo 24, Reino 22, Väinö 19, Tuomas ja Rauha 13, Heikki 11 ja Erkki 8.













sunnuntai 6. toukokuuta 2018