tiistai 26. maaliskuuta 2013

Pitäjäläisittäin "venksui"



http://www.kysymuseolta.fi/helsinginkaupunginmuseo/#id=81
eli lainaus sieltä:

"Koska aloimme hukkua tavaraan?
Suomalaisilla on yleensä ollut tavaraa pikemmin vähän kuin paljon. Nykyinen runsaus on historiallinen poikkeus. Perinteinen maalaisyhteisö eli hyvin niukasti, ja suurin osa arkisista tarvekaluista, elintarvikkeista ja vaatteista valmistettiin itse. Ihmisen maallinen omaisuus mahtui usein yhteen tai kahteen arkkuun. Vaatteita ei välttämättä ollut juuri muuta kuin päällä oleva vaatekerta.
Vaihtelu oli toki suurta sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Mahdollisuus hankkia tavaroita on ollut myös luokkasidonnainen, ja eroja on ollut maaseudun ja kaupunkien välillä. Teollistuminen ja siihen kietoutunut kaupungistuminen muuttivat kulutustottumuksia, kun kaikkea ei enää voitu ja ehditty valmistaa omassa taloudessa. Ensimmäisiä kulutustavaroita olivat arkea helpottaneet priimuskeitin tai ompelukone. Miesten paidat olivat puolestaan ensimmäisiä valmisvaateteollisuuden tuotteita. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä alettiin hankkia enemmän kotitaloustarvikkeita, mutta vähitellen myös kosmetiikkaa tai vaikkapa radioita. Polkupyörä oli tärkeä hankinta, joka laajensi elämänpiiriä kotikylän ulkopuolelle. 1930-luvulla tarjolla oli jo laaja kulutustavaroiden kirjo, mutta vain harvalla oli varaa hankkia kaikkea, mistä he haaveilivat.
1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin elettiin aikakautta, jota esimerkiksi historiantutkija Eric Hobsbawm on kutsunut kultaisiksi vuosiksi. Teollisuusmaiden talous kasvoi miltei tauotta ja varallisuutta jaettiin erilaisten tulonsiirtojen avulla, sillä hyvinvointivaltion rakentaminen osui samoihin vuosiin. Suomalaisilla oli käytettävissään enemmän rahaa ja tilaa kuin koskaan aikaisemmin, ja tämä näkyy myös tavaramäärän kasvuna. Ennen 1970-lukua ennen elettiin aikaa, jolloin arki oli aika yksinkertaista, lapsilla oli vain vähän leluja, ja naisten ja lasten vaatteet ommeltiin vielä paljolti kotona. 1970-luvun jälkeen tavaramaailma on suorastaan räjähtänyt. Erityisesti kodinelektroniikan määrä on kasvanut valtavasti. Myös kirjoja, huonekaluja, vaatteita, astioita – ylipäänsä kaikkea on enemmän kuin millään aikaisemmalla sukupolvella. Vapaa-ajan lisääntyminen on sekin tuonut koteihin yhä uusia vempaimia, sillä tavaramaailma erikoistuu jatkuvasti. Meille eivät esimerkiksi enää riitä yhdet tai kahdet kengät, vaan uskomme, että tarvitsemme yhä erikoistuneempia jalkineita erilaisiin tarkoituksiin. 70-luvulla tavaraa oli ensimmäisen kerran niin paljon, että ryhdyttiin puhumaan kerskakulutuksesta.
Kulutuskulttuuri on kiinnostava tutkimuskohde, jota voi lähestyä monenlaisten lähteiden kautta. Vanhemmilta ajoilta perukirjat, huutokauppaluettelot tai vaikkapa kirjeenvaihto ja tilikirjat ovat hyviä lähteitä. 1900-luvulle tultaessa tarjolla on yhä enemmän muistelumateriaalia, valokuvia ja hyvin monipuolista mediamateriaalia, johon kulutusyhteiskunnan tavarataivas on dokumentoitunut."



Omaa:


Tuomo ja Väkki pyörällä.


Mutta miten paljon historiallisia asioita muutamme mukanamme tai meiltä löytyy?


perjantai 22. maaliskuuta 2013

Tuomo








































Kuinkas sitten kävikään




Valokuva


Ja Kulkija haki paikkaa käydä vessassa, katseli kadunnimiä, vaikka oli jo kerran ollut Tulokkaana kaupungissa, oli se jälleen vieras ja turvapaikaton. Sama paikka, mutta luntajäätä ja tuulta.


Ensimmäinen:



Toinen:


Kolmas:


Neljäs:

Kaava:  normi x % x yksikkö


Viides:

Maailmanperintö: mitä, milloin, miksi



Kivestä veistetty hirvenpää kivikaudelta Kuva: Museovirasto (Markku Haverinen 1999)



keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Rakas Päivää Kirja osa 1






















Liisa oli pyörällä päästään. Hän kyllä ymmärsi (suom. luuli ymmärtävänsä), mutta miten hän saisi jäsenneltyä tietonsa paperilla selkeästi ja ymmärrettävästi. Kokonaisuus tuntui olevan laajeneva ja päällekkäinen joka suuntaan; Kulttuuri ja kulttuuriperintö. Kulttuuriympäristö. Miten ympäristössä olevat kaikki kohteet antavat vinkkejä menneisyydestä jos sinulla vain on siihen avaava tieto. 

Miten menneisyyden hahmottaminen ja ympäröivässä todellisuudessa olevat kohteet ja paikat ja tieto paikan hengestä ovat turvajärjestelmäsi ja ankkurisi tässä hysteerisessä nykyisyydessä luodessasi omaa identiteettiäsi. 

Miten otat vastuun menneisyydestäsi ja muista ja ympäristöstä. Miten kaikki on katoavaa ja muisti on vastavoima kuolemalle ja unohdukselle (täydellinen ilmaisu, Liisa ajatteli).
Kuka sinä olet, mistä tulet ja mihin olet menossa.

Miksi suojellaan, tallennetaan, säilytetään. Miksi tarinat ovat niin tärkeitä. Mitä on lupa unohtaa. 
Kenellä on oikeus päättää tulevaisuuden menneisyydestä. Valta.
Miten kulttuuri on sidoksissa siihen mitä laitat päällesi ensimmäiseen tenttiin. Että kaiken tämänkin takana on henkinen prosessi.

Miten kaikki muu onkaan hetken tuntunut vähäpätöisemmältä kun olet lukenut sisääsi tietoa. Ja sellaista tietoa, mikä olisi mukana jatkossakin. Jollakin tapaa valitusti oleellista.
Miten määrittää olellinen, arvokas, tärkeä. Mitkä sisäiset tietosi osaat lopulta kirjoittaa vastauksiksi. Ja ennenkaikkea kenelle sitä teet.

Ole itsellesi armollinen, Liisa ajatteli. Miten keskittymättömyys kaiken keskellä voi viedä jalat altasi.
Havainto.
Nykyisen nykyisyys on havainto. Havainto ajasta ja paikasta. Tunnelmista ja tunteista. Esinekeskeisyydestä ilmiökeskeisyyteen.



Liisa oli lukiessaan katsellut edessään olevaa mummun sinistä astiakaappia. Hänen esineellistä kulttuuriperintöään, joka sisälsi tarinoita. Siihen hänellä oli vielä kirjoittamattomat kontekstit. Hänelle ilmiselvät, joihin voisi liittää teorioita naisen kehityksestä, ajan liikkumisesta, 
vaikka kaappi oli muille mykkä,
ei se ole äänetön.


Bongaus opistolta


Ensimmäinen







Toinen ja kolmas










Lisää löytöjä täällä:






torstai 7. maaliskuuta 2013

Naisen kuvat eli hyvää naistenpäivää





”Liisa-nukke oli kaikkein onnellisin tuntemani nukke. Hänellä oli kaunis, kihara tukka ja suuret silmät ja vaatekaappi, joka oli pullollaan kaikkein hienoimpia vaatteita. Mutta tämä ei suinkaan ollut se syy, miksi hän oli niin onnellinen, vaan syynä oli se, että hän oli hyvä, ahkera ja siisti ja aina iloinen ja herttainen.”
-         Niimpä, ajatteli Liisa lukiessaan Lasten Maailma –lehteä vuodelta 1951.
Ja mitä Liisa-nukke teki päivisin; hän siivosi ja siivosi ja laittoi ruokaa. Ja kun hänen oma elämänsä alkoi illalla, hän luki kirjaa, teki hetkisen käsitöitä, lauloi iloisia lauluja tai maalasi sievän taulun.
-         Voi kuinka somaa, ajatteli Liisa ja laittoi Maija Vilkkumaan Ingalssin Laura –kappaleen vähän kovemmalle.



Mikä on nykyinen naiskuva? Nukke-Liisan talo on hieman erilainen kuin Pepin Huvikumpu. Miten paljon nykyinen naiskuva vielä sisältää käsityksiä puhtaudesta, lasten- ja terveydenhoidosta, järkevästä ja suunnitelmallisesta kodinhoidosta ja ravinto-opista.
Kuuluuko nykyiseen naisenkuvaan yhä äitiys, äitiyden ihannointi, jonka huipentuma oli 1919 vakiintunut tapa viettää äitienpäivää. 13 vuotta aiemmin oli saatu äänioikeus. Ja tänään vietettävä naistenpäivä ”Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”, on vahvistettu YK:ssa 1975, joka oli naisten vuosi.



Voiko nykymaailmassa olla ristiriitaisempaa käsitystä kuin naisena oleminen? Liisa mietti. Mikä on naisen historia? Onko se tarina syntymistä, kuolemista, muuttumisista, muutoista, ihmisistä, ihmissuhteista, miehistä, lapsista, ystävistä, työstä, intohimosta, unelmista… Mistä naiset on tehty? Eikä vastaus ole kylkiluu. Ja onko Jumalankaan sukupuoli varmistettu? Liisa heitti.
Onko naisen kuva sama kuin naiskuva? Kertovatko naisten kuvat naiskuvasta?




lauantai 2. maaliskuuta 2013

Pyhät nuket



Sen Liisa oli ymmärtänyt, että nukeille vaihdetaan vaatteita ja se oli tylsää; vääntää käsiä väkisin ja pujottaa hihoja. Nukke ei ollut yhtään joustava.
Nuken sisällä on levysoittimiakin, Liisa ajatteli. Ne siis puhuvat, mutta niillä on vaan yksi ilme, tai sitten ne nukkuvat ja pitävät silmiään kiinni. Joskus historiassa on kyllä ollut nukkekaappinukkeja, joille oli mahdollista vaihtaa ilmettä päässä olevasta nupista. Niillä oli jopa kolme ilmettä. Jotenkin mekaanista, Liisa ihmetteli.

Sitten on nukkeja, jotka vain seisovat tai istuvat mummojen kirjahyllyissä, eikä niihin saa vahingossakaan koskea. Samanlainen kuin Janne-nukkekin, joka on vanha, Liisa mietti. Villellä saa leikkiä, Janne voi mennä rikki. Onneksi poikanukeilla ei ollut hiuksia, sekin vielä, Liisa ajatteli.

Kehittävätkö nukkeleikit juuri tyttöjen taiteellista aistia? Kyllähän kaikki esineet ovat eläviä, Liisa oli mieltä, miksi aikuisten mielestä vain nuket, ainakin siinä yhdessä ohjelmassa, missä nainen ei saanut lapsia.




Onko se leikkimistä, jos ihan matkitaan oikeeta elämistä? Mistä nukkeleikissä on kyse? Miten kauan ihminen on tehnyt nukkeja? Liisa mietti ja ompeli numerolappuja nuken vaatteisiin: esiliinoihin taakse oikealle alas, mekkoihin taakse keskelle alas, housujen vyötärökaitaleelle taakse keskelle.
Vaatteet olivat niin pieniä, että lappua ei saanut ommeltua olkasaumaan. Liisa oli juuri opettelemassa kokoelmatyöskentelyn vaiheita aivan alusta, nyt merkintävaihetta; numero kirjoitetaan nauhaan, sitten neulaa ja lankaa, solmu langan päähän ja muutamalla pistolla nauha kiinni ja päättely. Sitten mitat ja kuvaus.





Saksalainen Paul Hildebrandt on sanonut 1900-luvun alussa:

” Sillä naiset, jotka ovat leikkineet nukeilla vain vähän, omaavat kypsässä iässä heikosti kehittyneen taideaistin, ja he ovat jopa tunneköyhiä. Heistä tuskin tulee tunnettujen taiteilijoiden äitejä, eivätkä he osaa oikealla tavalla kasvattaa lapsiaan taiteellisiksi. Sukupolvi, joka on heidän vastuullaan, tulee olemaan pikkuvanhaa, kuivakiskoista, älykästä, sanalla sanottuna taiteellisesti elotonta.”

Näinköhän, mutta silti, ikuisesti eläköön barbit ja actionmanit, Liisa ajatteli jo vanhanaikaisesti. Mutta jonkin lähiajan lähiajan kulttuuriperintöä ne kyllä ovat.




Elli-mummu