Se että aika kuluu, ei tarkoita, että ihminen muuttuu.
Ihminen kuluu samanlaisesti kuin aikakin. Päivä päivältä kuolemanvakavammin.
(Niin siis kyllä, tämä on jälleen kuolemakirjoitus; turha pyristellä väkisin
eroon siitä, mikä on pysyvästi ympärillä. Kuolema on sitä paitsi, mitä täydellisin
inspiraation lähde, ihmettelen eivätkö kaikki ole sitä oivaltaneet, tai en vain
ole ymmärtänyt, että kaikki muut ovat sen jo alusta alkaen ymmärtäneet ja
itselle tämä oivallus tapahtui vasta juuri nyt yllättävästi näin lähempänä
kuolemaa. Koko tämä ploki=blogi on alun perin tehty kuoleman ympärille.)
Joka tapauksessa, (jokaisessa tapauksessa) jokaisessa ajassa
ihminen on yksin. Mutta ei aina edes itsensä kanssa. Miten helppoa sitä on
itselleen puhua paskaa, mennä pakoon, piiloon itsensä taakse.
Onko aika sitten spiraalinen, spitaalinen, lineaarinen,
harhaa tai pysähtynyt, miten sen ikinä haluamme nähdä ja kokea, on se osittain
aina kuviteltua. Ei meillä kellään ole samaa todellisuutta. Ei kenelläkään
samanlaista aikaa tai päivien määrää.
-Melkein
kaikki on valmista, vastapäätä istuva nainen sanoo. Hän on ensimmäinen tätä
tutkimusta varten haastattelemani henkilö. Tutkimusta, joka koskee kuoleman
kohtaamista.
-Eikä se
sitten haittaakaan, vaikka ei olisi, ei sille sitten enää mitään itse mahda.
Pääasia, että on puhtaat alusvaatteet. Ainakin alunperin puhtaat.
-Muut
vaatteet sain takaisin, mutta en housuja, enkä alushousuja, tutkimukseen toinen
vastaajana oleva mies kertoo, kun sai vaimonsa vaatteet takaisin. Olemme
kohdassa vaatetus; Millaisissa vaatteissa kuolema kohdattiin.
-Paita oli
kyllä vähän revitty elvytyshomman takia, mies jatkaa. Hän koskettaa kädellään sydäntään,
kuin tarvitsisi lisähappea.
-Kengätkin
sain, mutta housuja ei…, hän jää miettimään.
 |
| Lautturin vaatetus Uudenkaupungin vanhassa kirkossa. |
Yksinäisyys
on surullista, koska sitä ei voi jakaa, silloin se ei enää olisi yksinäisyyttä.
Me osaamme kyllä hoitaa sen aivan yksinkin. Aina. Ihminen on yksityisasia.
-Mä haluan
olla yksin. Mä en halua edes vastata puhelimeen, kun sen jälkeen mikään ei taas
oo enää yksinkertaista, kun pitäs ottaa se muu maailma vastaan, just sillä
hetkellä kun mä jo melkein siedin itteeni ja sitä et oon yksin, ja just että
oot just semmonen kun oot…, niin oo nyt siinä sitten. Nainen kertoo ajastaan
kuolemankäynnin jälkeen.
-Puhelimeen
pitää vastata, äidit huutaa.
-Mä
ajattelin, et sä oot kuollu, kun et vastaa! Huutavat äidit, jotka yksinäisyydessään
soittavat.
Toisella
puhelin koputtaa puhelun aikana 20 kertaa.
-Ei vittu,
mä soitan sitten takaisin, kun oon ensin puhunu tän puhelun. Pitääkö mun yhden ihmisen
takia ottaa koputuspalvelu pois päältä.
-Kop kop,
kuka siellä?
Oven takana
on Pörriäinen. Gallen-Kallelan taulussa on Pörriäinen.
Pörriäinen
tuo viestin, että kukaan ei ole yksin, mutta jokainen kuolee yksin. Me muut
liimailemme ja taomme jäljelle jääneitä kappaleita yhteen. Haravoimme ja
seulomme lähiympäristön mullat ja sannat. Sillä maaksi sinä olet jälleen
tuleva.
-Kuolema
antaa mahdollisuuden surra itseään, toriterapeuttimme sanovat. He tietävät
totuuden, sen että kaikki on loppujen lopuksi melko tyhjää.
-Puhtaat alusvaatteet
pitää olla! isä sanoo, jos vaikka jotain sattuu. Siltäkin varalta, että tulee
paskat housuihin. Sekin aika jokupäivä tulee.
-Takki
kanssa mukaan, jos vaikka auto sammuu kesken matkan.
(Senkin takia
että maailma on kylmä paikka.)
Lopuksi on
aivan pakko edelliseen viitaten lainata ilmasta kuultu lause:
-Kylmiössä
tavataan!
Lisää aiheeseen liittyviä kuvia samaisesta aiheesta ja kirkosta:
sekä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti