Miten pitkään on koskaan terveellistä yhtään mitään?

(Introverttisia) Ajatuksia siitä, mikä kenellekin sopii ja miksi, miten haluaa elämään suhtautua, elää ja olla elossa  

Kun on pitkään ollut ulkopuolella, tulee vain mieleen, että eikö olisi järkevämpää pysyäkin ulkopuolella, kuin yrittää sisäistyä itseään vastaan vuorovaikutukseen sosiaalisten elämänpiirien kanssa. Ja aiheuttaa näin ihan turhaan tunnemaailman kuluttavia kokemuksia ja epämukavuutta, enemmänkin muille, kuin itselleen, eli siis hämmentää muita, jotka eivät osaa käsitellä maailmaa ulkopuolisen ’silmin’ ja ’päin’. Tätä kautta syntyy heille ehkä ylimääräinen tarve jakaa kokemustaan ja täyttää maailmaa taas lisäpuheella. Jos elämänkulttuurisen tilanteensa on valinnut ihan itse, ja aivan itse halunnut lainausmerkeissä syrjäytyä. Erinäisissäkin tutkimuksissa kylläkin kovasti isosti kerrotaan, että jokaisen ihmisen tarvepiirissä on jokaisella liittymisen, yhteenkuuluvuuden yhteisölliset tekijät, jotka lisäävät ihmisen hyvinvointia, että sitä kautta ikääkin (ikään kuin elämä ei saisi olla kuoleman odotushuone).

Maslowin tarvehierarkia eri lähteistä koottuna.
Selvyyden saamiseksi klikkaa kuva isommaksi.

Mutta jos nykyaikana on melko täysin mahdollista jopa elää vain niin sanotusti itsensä kanssa (eikä hirveästi kenenkään tarvitse valvoa luolan suulla), eikö ’yksikkyys’ voisi olla terveellistä, ainakin sen valinneille. Itsensä kanssa ei kovin usein tule 'konflikteja' (hieman raaistettu sana), mutta muun maailman ja muiden ihmisten kanssa kyllä joskus tahtomattammekin pystymme ratkaisemattomiinkin 'ristiriitoihin', ainakin mieltymysten tai muka pakollisten asioiden suhteen. 
Maailmanpuoli voi joskus käsittää, että näissä tilanteissa voisi käyttää sanaa hankala, mutta tarkoitus ei ole tehdä mistään yhtään sen hankalampaa tai mitään muutakaan, vaan kokea asiat itselleen hyvällä tavalla.  

Lähielämäpiirissä on usein ihmisillä myös yleisesti täysin ymmärrettäviä, nykynormaaleja, mutta joillekin epäihannoivia tapoja täyttää tyhjyyttä, joka voi heijastua läheisten elämään turhana pahoinvointina ja epätyytyväisyytenä, vaikka itse olisi tyytyväinen, se ei tässä normaaliudessa riitä, vaan verrattuna muihin pitäisi olla ilman muuta samanlainen. Ja tuo normaali samanlaisuus pitäisi kaikille tuntua terveelliseltä, sillä onhan se yleisesti siksi tutkittukin. Ulkopuolinen maailma on luonut itselleen arvomaailman, jolla se laajenee, ja joka tiivistää yksilöt samanlaisiin kimppuihin.
Kuvittelen kuitenkin, että jokaisen meidän sisällä olevista tyypeistä ainakin yksi on maailmaulkopuolisuuteen taipuvainen tyyppi. Ja tästä tarkastelukulmasta on meille kaikille kovasti hyötyä. Joskus pintaan keskittyvässä maailmassa on vaikea muuten päästä syvemmälle. Ja jos sisällämme asuu useampikin, paljon keskustelupiiriä vaativa tyyppi, pitää heidän mahdolliset ristiriitansa ja elämänsuunnitelmansa pyrkiä ratkaisemaan mielummin rauhallisessa ilmapiirissä kuin kaiken keskellä. Mikään tässä ei ole poissuljettua: Usein kyllä kaiken keskellä löytää myös oman kuplansa ja ehkä nimenomaan myös sen oman itsensä.

Jos kuitenkin on tullut selvään lopputulokseen siitä, että kuuluu näiden elämäntapojen ulkopuolelle, ja omissa tutkimuksissaan ja asiantuntijuudessaan kokee normaaliuden kuluttavana, eikö ja miksei saisi elää ’epänormaaliuden’ tilassa. Vain siksikö, että lähielämäpiirissä olevat kokevat sen häiritsevänä, ymmärtävät sen ylimielisenä ja kerta kaikkiaan vain eivät ymmärrä, että joku haluaa olla omissa oloissaan. Omissa oloissaan ei ole synonyymi yksinäisyydelle, eikä yksinäisyys ole synonyymi yksin olemisen valinnalle. Yksin oleminen on joissakin tapauksissa rauhallinen ja hyvinvoiva tapa olla olemassa ja tutustua maailmaan. Joku voi sanoa, että maailma ja yksin oleminen eivät kuulu samaan lauseeseen, mutta olisivatko ne olemassakaan ilman toisiaan. Yksin oleminen ja maailma eivät ole vastakohtia, vaan toisiaan tarvitsevia sanoja ja tiloja kokea erillisyyttä ja yhtenäisyyttä, olemalla kokonaisuus.

Nykyelämässä pyritään mielekkääseen täyttämiseen, joka perustuu jälleen ihmisen tarpeisiin: tarpeeseen toteuttaa itseään ja kokea tarpeellisuuden ja hyödyllisyyden, arvostuksen käsite. Tyhjyyden täyttäminen, jo sanojen tyhjyys ja täyttäminen kautta on täysin absurdi käsite, joten sen mahdottomuuskin on täysin täyttämätöntä. Miksi maailma ei enää anna kokea tyhjyyttä? Tyhjyyshän on levollinen ja avoin tila, joka ei pakene mihinkään, mutta sitä pakoon monet elämäntyylit nimenomaan pyrkivät. Ja missään nimessä ei saisi kokea tyhjyyttä. Vaikka tyhjyys ei ole sama kuin tyhjä. Eikä tyhjäkään tyhjä. Eikä tyhjyys ole täyden vastakohta, tai päinvastoin, tai epätyhjäkään. Ja miksi sitten pyritään löytämään tyhjiä tauluja, tabula rasa, ja miksi se on henkistä? Onko totta se, että ihmisen pitää olla tyhjä ensin itsensä kanssa, että voi ymmärtää toisten tyhjyyttä ja jakaa tyhjyytensä muiden kanssa? Vaikka maailman ei kuuluisikaan olla rauhallinen paikka ollenkaan, miksi kaikki ei vain voisi maailmassa olla hetken hiljaa, tyhjässä, nähdäksemme mitä sen ympärille todellisuudessa haluamme?