Jos nyt kauppamatkalla kuolen

-Emmä nyt vielä ajatellukkaan kuolla. Kuolla nyt aina ehtii.

Joillekin on täysin toisarvoista, aika monellekin, onko koti kunnossa tai onko edes kotia, siinä tilanteessa, kun kuolee. Silloinhan kuolee ennen kaikkea ihminen. Aivan, mutta myös sen ihmisen koti, missä hän on asunut, kuolee ihmisen myötä, omalta osaltaan, kokonaankin. Joka tapauksessa, asunto, koti on pakko ’tappaa’ tavalla tai toisella, kun ihminen on siitä poistunut.

Jos asut kotonasi yksin, ja kuolet kauppamatkalla, eikä sinulla ole perhettä, sukulaisia, ketään sinua tuntenutta, joku kuitenkin tulee kotiisi tyhjentämään sen kuolemasi jälkeen. Hyvin harvoin näemme taloja ja asuntoja, jotka saavat vain olla omistajansa/asujansa kuoleman jälkeen, koteja, jossa kaikki vain jäisi ikuisesti paikalleen.

Tulee kotiisi kuolemasi jälkeen sitten kuka tahansa, hänen olisi hyvä ensisilmäyksellä nähdä ja sitä kautta ymmärtää kuka sinä olit ja mikä on ollut sinulle tärkeää. Hän näkee sen tavastasi elää ympärillä olleiden huonekalujen ja tavaroiden perusteella. Osa on niin olosuhteiden pakosta tai sinusta riippumattomista syistä, mutta ne ovat kuitenkin kotonasi. Enää et voi selittää.

-Emmä nyt oikeasti halua, että kaikki näyttäs tältä sitten, kun mä kuolen.

-No miltä sitten?!

-Ton on tarkotus mennä siihen paikkaan, kun teen sille sen paikan.

-Kun sä meet sit mihin hautaPaikkaan? (hymiöhymiö)

-Täh?! Älä nyt viitti. Vähän aikasta nyt puhua. Mä en halua puhua kuolemasta. Vaihdetaan oikeesti nyt puheenaihetta.

Vieraat ihmiset tulevat nyt joka tapauksessa sinne asuntoon, joka on ollut kotisi. He näkevät mikä on ollut elämäntyylisi, mikä on ollut sinulle tärkeää, onko ne olleet perheen valokuvat, jotka ovat esillä, millaisia ovat tekstiilit, joita kodissasi on. Miltä kaikki yhdellä silmäyksellä kokonaisvaltaisesti näyttää, sille joka ei ole tuntenut sinua lainkaan.

Kun kotiisi tulevat nämä tuntemattomat ihmiset, on hyvä, että kotisi osaisi puhua heille, sitä samaa kieltä, mitä se on puhunut sinulle. Onko tämä nyt loppujen lopuksi tärkeää, olethan jo itse kuollut, mutta kuitenkin. Jos et ole se merkkihenkilö, jonka tavarat jäävät paikoilleen, juuri niille sijoilleen, kun elinaikanasi, eikä asuntoon viritetä köysiä, ohjata kulkureittejä, mitä pitkin turistit kulkevat. Narut, joiden yli ei voi kävellä, eikä tavaroihin saa kukaan enää koskea, katsoa vain. Olisi hyvä ja kunnioitus kodille ja kunnioitus siellä oleville ja ne tavarat tehneille ihmisille, että se näkyisi myös muille. Koti osaisi kertoa ilman sinua, mikä on tärkeää ja mistä sinä olet pitänyt. Että ne tuntemattomatkin osaavat nähdä arvon näkemässään ja palauttaa huonekalut ja esineet kiertoon niin, että ne löytävät jälleen paikan, missä niitä arvostetaan, eikä niitä heitetä kaatopaikkakuormaan, siksi että ne eivät pysty osoittamaan merkitystään ja kertoa tarinaansa. Jos tavaroita on liian paljon, ne kilpailevat toistensa huomiosta ja oleellinen häviää näkyvistä. Elämäsi häviää, esineiden elämä kuolee. No, sinä olet muutenkin tästä tarinasta sivussa.

Jos nyt, juuri nyt, asumasi kadun tai tien varrelle ajaa vieraan maan kuninkaallinen saattue tai jonkun tuntemattoman heimon yksi asukas, voisit astua talosi ovelle ja toivottaa hänet ja heidät tervetulleeksi kotiisi ja esitellä, että tässä on yksi suomalainen koti, näin elää yksi suomalainen, kertoa mikä kodissasi on suomalaista tai miksi se ei näytä suomalaiselta, mutta ainakin sen miksi se näyttää sinulta. Voit kertoa, onko siellä huonekalu, jonka olet perinyt suvultasi, mikä on sen tarina. Mutta ennen kaikkea niin, että kun palaat tällä kertaa kuolematta nopealta kauppareissultasi, voit ottaa tämän retkikunnan kadulta mukaasi kotiin koska vain. Että kotisi on aina siinä hetkessä, kun olisit matkallasi lähikauppaan kuollut. Valmiina sinulle ja kaikille muillekin, oli vierailu sitten nopea tai loppuelämänmittainen. Eihän sitä koskaan tiedä.

Koti on paikka, jossa asut. Koti on parisuhde sinun ja asunnon välillä. Se kertoo myös sen, miten arvostat itseäsi. Kotona on hyvä olla myös kaunista sinulle itsellesi, sinun tavallasi. Sen ei tarvitse olla kenenkään muun kuva kuin sinun. Se palvelee sinua, rentouttaa niillä tavoilla, miten sinä haluat. Siellä on esimerkiksi istuimet, pöytäkalusto, sohva, siksi että voit rentoutua ja olla, yksin tai muiden kanssa. Ennenkaikkea koti on sinulle, sinä nukut siellä. On miellyttävää, että on sitä varten myös kunnon sänky, missä nukkua. Jos tulet ensi yönä sokeaksi, on tärkeää, että osaat suunnistaa sängystä vessaan ilman tielläsi olevia esteitä, ennen kuin ehkä soitat muille tahoille kertoaksesi, että olet sokeutunut. On hyvä siis löytää myös esteettömästi puhelin, ennen kuin kompastut, liukastut matkalla oleviin, vain käsistä tippuneisiin tavaroihin lattialla. Kun kauppamatkalla tahattomasti tapaturmaisesti vahingoidut, on hyvä pystyä sairaalavuoteelta puhelimessa sanomaan, mistä perheenjäsenesi tai ystäväsi löytää sen maksamattoman laskun, millä on tänään eräpäivä, tai oli jo, jonka sinun piti maksaa, sen jälkeen, kun kävit kaupassa hakemassa sitä juustoraastetta. Että muutenkin osaat puhelimessa sanoa, missä on se toisen henkilön etsimä talvitakki, kun talvi yllättää, että se löytyy siitä ja siitä kaapista, vaatehuoneesta sen sinisen takin vierestä oikealta. Tiedät missä on makuupussi, kun lapsellasi on viisi minuuttia aikaa yhtäkkiä pakata lähteäkseen kesämökkireissuun. Kun kotiisi tulevat kuolemasi jälkeen ne tuntemattomat ihmiset, he näkisivät heti ilman kirjoittamaasi listaa, mihin mikäkin kuuluu viedä eteenpäin.

Kun naapurin lapsi tai vanhus tarvitsee apuasi, että joku hetken kuuntelee, tai tarvitsee paikkaa, missä hetken odottaa, voisit ajattelematta sitä, koska viimeksi olet siivonnut, pyytää ja kutsua hänet samantien sisään. Eikä kummallakaan olisi vaivautunutta oloa. Ettet kuollessasi kauppareissulla yrittäisi epätoivoisesti huudella pilven reunalta, että varovasti niiden kukkien kanssa, olen sitäkin kukkaa viisitoista vuotta kasvattanut, ihan pennusta lähtien. Kukan tulisi olemassaolollaan pystyä näyttämään se itsekin. Sinä olet kenties puhunut sen kanssa, kun istutte vierekkäin keittiön pöydän ääressä. Vai onko se hukkunut muiden kukkien sekaan? Ovatko kukat vain siksi, että olet ne tykkäämättäsi saanut joltakulta tuliaisiksi, joka ei tiedä makuasi? Onko ikkunallasi vain liuta kasveja, joilla ei ole mitään sanottavaa? Kirjahyllyssäsi kirjoja, joita katsomalla kukaan ei selvitä mitään tarinaa asunnossa asujasta? Seinillä tauluja, tekstiilejä, joiden perusteella et voi määrittää kuka täällä on asunut? Lojuuko lattialla kuukausia vanhoja vaatekertojasi, kertomassa, mitä olet viimeisen vuoden aikana päälläsi pitänyt, joskus viime talvena. Vaatteita kertomassa, että et pese vaatteitasi ja huolehdi niistä. Kertooko asuntosi ja haluatko sen viestivän, että sinulla nyt on ollut niin kiire, etkä ole ehtinyt. Niin kiire, että unohdit itsesi ja sen tunteen, että on todellakin mukavaa ja ihanaa olla kotona, kun ympärilläsi olevat asiat ovat jollakin tavalla järjestyksessä.

Kun kauppamatkalla kuolet, pitääkö asuntoosi tulevien ihmisten ensin pestä viisi koneellista pyykkiä siksi, että voivat laittaa vaatteesi kiertoon? Senkin mekon ja puvun, joka oli päälläsi kuukausi sitten, jossa oli kiinni isoäidiltä, äidiltä saatu koru. Oho, se nyt vain putosi silloin tuohon lattialle ja nyt se on vaatepinon alla. Koru otti kiinni siihen neulehuiviin, joka oli nyppyinen, jonka asuntosi inventaariontekijä nyt sivumennen nakkasi mustaan jätesäkkiin. Eihän se näyttänyt merkitsevän omistajalleenkaan yhtään mitään, kun ei asunnossa asunut näyttänyt sitä arvostavan tuon enempää. Eihän täällä asunut ensinäkemältä arvostanut kuin epämääräisyyttä, miksi muidenkaan nyt pitäisi.

Nyt ei enää selitykset auta.

-Kun piti kesällä siivota. Se nyt taas jäi, kesä meni ja en ehtinyt.

-Huomasitko itseäsikään?

Huomasivatko ne nyt kotiisi tulevat ihmiset, jotka tulevat hakemaan päällepuettavaksi arkkuusi sen paidan, josta pidit, sen bändipaidan, josta sinut muistetaan ja joka kertoo sinusta muille. Löysivätkö he sitä? Minkä pinon alta sitä pitäisi etsiä? Kuinka kauan asunnon ovella seisova huoltomies ehtii pitämään meille nyt ovea auki?
(jatkuu kuvan jälkeen)

Tietääkö kukaan sinun jälkeesi, kuka kuvassa tanssii?

Haluatko, että toiset eivät tiedä, että roskiin heittämiensä VHS-kasettien koteloiden sisällä on muutakin kuin nauhat? Että siellä on myös piilossa ne valokuvat? Olisiko hyvä, että asunnossa voisivat selittelemättä pystyä käymään kaikki ystäväsi ja he tietäisivät, minkä palan he halutessaan voisivat, tai sinä olet kertonut ja sopinut, että he ottavat sinusta mukaan omaan asuntoonsa. Muistoksi sinusta ja hänestä.

-Mä olen vasta vähän päälle nelikymppinen, en mä vielä kuole.

-No hupsis, mä kuolin käydessäni nopeasti kaupassa tien toisella puolella.

-Apua, huudan juuri kun liukastun, että älkää nyt vain tulko kylään, mä en oo käsitelly kotiani, että mä oon sitä mieltä, että eihän koti asujastaan mitään kerro, se olin minä joka kerroin.

-No eihän mua nähdä viimeisenä nyt kuin ruumiinavauksen jälkeen, mutta koti ei pahene niin nopeasti kuin minä.

Koti tullaan silti näkemään sinusta viimeisenä, sinua ei välttämättä näe kukaan, jos kasvosi ovat kuollessasi siinä kunnossa, että niitä ei voida kenelläkään näyttää.

Ja kyllähän minä, mutta ne muut, jotka asuvat täällä. Kyllä kodin pitää näyttää kodilta kaikille siellä asujille, tietyt asiat kaikkien pitää hyväksyä. Tai ennen pitkää tapahtuu niin, että ne muut eivät enää asu siellä, koska eivät viihdy siellä, jos heille ja heidän asioilleen ei ole paikkaa. Sen jälkeen olet yksin ja kaikki mikä jää, jää jälleen kuolemasi jälkeen tuntemattomien selvitettäväksi.

Kukaan ei tiennyt, että tien toisella puolella oleva tuntematon naapurisi polttaa nyt juuri takassaan niitä puisia laudannäköisiä esineitä, jotka huusi yleisessä kuolinpesäsi huutokaupassa. Ne olivat paikkakuntasi historian vanhoja rajapyykkien selvityslautoja, joissa oli alueen maanomistajien puumerkit, himmeästi kylläkin ja jos et osaa katsoa, et niitä huomaa, ja ne kulkivat talon mukana sadat vuodet. Tähän hetkeen asti.

Ihan sama, paloivat jo, koska et sinäkään välittänyt miten niille käy. Ja sukusi selvitys on sen parimetrisen paperipinon keskivaiheen alapuolella, siinä on tietoa, mitä on vaikea enää kenenkään koota yhteen niin helposti. Se olisi juuri siinä, mutta kukaan ei tiedä asiasta yhtään mitään. Kukaan ei tiedä, mitä olet tutkinut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Kukaan ei enää koskaan tiedä, sillä koko pinkka vietiin juuri paperinkeräyslaatikkoon.

Tietokoneesi uumenissa on 250000 kuvaa, joista aina kahdessakymmenestä eri kuvasarjasta edesmenneellä puolisollasi on melkein sama asento ja ilme joka kuvassa. Osa on tärähtäneitä, mutta mitään ei saa poistaa. Kuolet kauppamatkalla ja kukaan ei avaa konettasi, eikä katso yhtäkään kuvaasi, vaan kaikki kuvat kuolevat yhtä nopeasti kuin sinäkin. Niistä ei ole ollut, eikä enää ole iloa tai muistoa kenestäkään kenellekään. Ajattelit joskus, että lähetät muutaman kuvan sähköpostilla sille ja sille silloin, mutta se jäi. Miksi halusitkaan lähettää juuri sen kuvan? Miksi et lähetä sitä kuvaa?

Hautajaisissasi on kuva sinusta, jossa olet kaksikymmentä vuotta sitten, jossain yhteisellä lomareissulla, kaukaa kuvattu, koska muuta kuvaa sinusta ei kenelläkään ole. Et ole yhtäkkiä missään. Olisi ollut ehkä outoa ottaa sinusta viimeinen kuva arkussa, tiukasti valkoinen paita napitettuna tai se lempipaita päälläsi, mikä oli helppo ja nopea kotoasia löytää, kun siellä kuolemasi jälkeen käytiin.

Löytyykö kännykästäsi kuvia sinusta? Pääseekö kännykkääsi helposti sisään joku muukin, tietääkö kukaan mitä merkkiä aukaisu vaatii? Tietääkö kukaan, miten haluat ruumiisi hoidettavan, kun olet kauppamatkalla kuollut. Poltetaanko se? Haluatko, että kanssasi haudataan jokin esine? Tai mitä sillä on väliä, olet jo kuollut. Jokaisella lähipiirissä on se kuva sinusta mielessään.

Asunnossasi on läjissä asioita, joista mikään ei nouse tärkeäksi. Helposti selviää ainoastaan se, mitä kahvimerkkiä tykkäsit juoda ja mitä lääkkeitä ja vitamiineja käytit. Asunto vain pitää tyhjentää kuun loppuun mennessä ja tyhjentäjillä on aikaa vain yhtenä viikonloppuna, kuusi tuntia ja välillä pitää ehtiä käydä syömässäkin lähimmässä ruokapaikassa, että jaksaa ja saa pienen tauon. Ja kahvilla, jos keittiössäsi ei voi sitä jostain syystä keittää. Maitoa pitää ainakin muistaa tuoda, jos porukka ei juo mustana ja jääkaapissa on eriasteisesti hyytyneitä ja käyneitä maitopurkkeja, vanhoja hilloja, pakastimessa outoa kalaa. Koska olit ajatellut, että sen olisit laittanut ja syönyt?

-Aloitetaan siitä, tyhjentäjä sanoo, että mä tyhjennän ekaks tän jääkaapin ja pakastimen, että saadaan se sulatettua. Tää on niin jäässä, että tänne pitää jäädä jonkun yöks, ettei tää vuoda alakertaan.

-Niin just. Kato nyt, missä sä täälä muka voit nukkua? Ja kuka tänne haluaa jäädä yöksi?

-Mitä tää tyyppi on oikeesti ajatellu, kun se on asunu täällä??

-Me ei voida päästää tänne sen lapsia, kun ne tulee (ulkomailta), ettei ne oikeesti pelästy millasta täällä on.

-Mä en ollu nähny mun lasta puoleen vuoteen, mutta kun mä tulin sen asuntoon, mä asuin siellä sen viikon, kun hoidin kaikki asiat kuntoon ja tutustuin siihen tai se asunto tutustutti mut häneen. Siellä oli hyvä olla. Ihankun hänkin olis siellä vielä ollut. Varmasti olikin.

Me syötiin niistä hänen mummoltaan lahjaksi saaduista lautasista, kun ystävä tuli auttamaan, kun tiesi miten vaikeeta se olis yksin ollu. Vaikka tavaraa ei ollu paljoo, mä oisin jääny hypisteleen yksin kaikkia tavaroita ja vaatteita. Nyt mä vaan tiesin, mikä oli tärkeetä, vaikkei koskaan oltu puhuttukaan niin itsestään selvistä asioista, mitä kotoo löytyy, niistä tavaroista, mitä joka päivä käytät ja tarviit.

Meidän ei tarvinnu kantaa häkkivarastosta pois mitään, kun se oli tyhjä. Samaan aikaan kuoli naapurin mummo ja sen perikunta kanto pelkästään yhden henkilöautokuorman talous- ja vessapaperia pois sen häkkivarastosta. Niissä paketeissa oli tosi vanhat logot, semmoset kuvat, mitä ei oo enää vuosiin ollu. Siellä oli myös sen mummon kaikki sen isoäidin vuodevaatteet, siististi taiteltuina, mutta ne taitteet oli niin, että niistä taitekohdista ne oli nähneet viimiset käyttöpäivänsä.

-Mitään ei saa heittää pois, jos joskus vielä tarvii.

Sä avaat kuivauskaapin ja sieltä vyöryy sua päin kymmenet muovikipot, joissa on ollu kansi vuonna yksi ja kaksi.

-Sitä voi tarvita!

-Voiko tarpeetonta tarvita?

-Mitä kun me kuollaan huomenna, kun me mennään käymään tossa kaupassa. 
-Me voitas oikeesti askarrella sulle se arkku noista muovikipoista. Niistä tulee vaan kauhee haju, kun ne poltetaan, eikä se oo mitenkään ympäristöystävällistä.

-Muistatko, kun lapses teki tän työn alakoulussa?

-Niitä on siellä kolme laatikollista.

-Ainiin, mä tein ton!

-Just, huomenna pitää luovuttaa avaimet.

-Me oltiin Mikon kanssa sillon samalla luokalla. Mitähän sille nykysin kuuluu?

-Niin sä otat ton sit itelle? Eikö?!

-Ei, ei meille mahdu.

-No mihin noi sitten laitetaan?

-Sitkun mä kuolen, niin voitte tehdä mun tavaroille ihan mitä haluatte, se on mulle siinä vaiheessa ihan sama sitten enää.

-Eli ihan sama nytkin?!

Yleensä asiat on tehty tiettyä käyttötarkoitusta varten. Asiat ovat ennen kestäneet isältä pojalle. Miksi nykyisin tehdään tämmöstä paskaa, mikä ei kestä.

-Mitä sä ajattelit, että sä teet tällä kaikella? Mihin tää menee?

Tyhjyyttä ei täytetä täydellä. Tyhjyys tyhjennetään tyhjällä, imetään kuiviin, että se muuttuu ja että edes hetkeks näkee mikä on oikeasti totta. Joissakin tapauksissa täysi tulee siitä, että mitään ei ole. Joku vain on hoidettu pois päiväjärjestyksestä; asia tai elämä, tai joku siltä väliltä.

Ovikello soi.

-Tuu sisään, keitetään kahvit, laitetaan teevesi tulemaan. Istutaan ja ihmetellään kaikessa rauhassa.

-Tiedätkö, meidän naapurista paloi eilen talo, kaikki meni, mitään ei jäänyt. Hengissä ne selvis, ihmiset ja koira. Se on pääasia.

Pääasia on myös se, että kauppamatkalla lyöt pääsi ja kuolet.

-Me voidaan muuttaa mökille, kun sinne me ollaan viety kaikki turha.

-Me muutetaan sut nyt palvelutaloon, sulla on siellä yksi pieni huone ja kaksi kaappia.

-Mistä te tiedätte, mitä otatte mulle sinne mukaan?

Ei täältä kukaan saa mitään mukaansa, kun täältä lähdetään, sitten kun kuollaan, sillä kauppareissulla, kun lähdetään hakeen vaan sitä suolaa, ja ruoka on sillä välin hellalla, hellanlevy päällä, kun vaan äkkiä käydään. Tarkotus ei ollu vielä ihan kuolla, mutta sillai se si meni.

-Se oli liukastunu siihen pieneen alamäkeen, kun oli kävelemässä kauppaan, sanotaan.

-Ja sillä vanhalla naisella, muistatko, sillä ei ollu ketään sukulaisia edes. Se oli ollu kuolleena siellä kodissaan muutaman kuukauden. Hienoja tauluja sillä oli, en tiedä mihin meni. Roskiin varmaan.

-Pakko sieltä oli kaikki laittaa vaan meneen, kun niin kauan oli ollu.