Raitoja

Jotain punaista, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain villasukkaa

Ihmisen mitta ja muita väliaikaisia hetkiä

Kirjoitettu ajassa, jolloin sisäisessä jukeboxissa soi: Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Ihminen tuntee rajallisuuden aina, kun joku asia koskettaa. Muisto, kipu ja tulevaisuuden suunnittelu aiheuttavat samanlaisen kokemuksen siitä, että kaikella on aikansa, mutta ainoastaan tulevaisuuden suunnittelun voi jakaa osiin. Ennen tulevaisuuden tuloa jaamme sen väliaikaisiin hetkiin. Niiden hetkien sisällä tapahtuu löytöjä;

Löydämme neulemallin vanhasta sukanvarresta, toisen sukanvarren myötä havahdumme, että ennenkin on ollut pätkävärjättyä lankaa.

Muuttolaatikoita purkaessa, aikaa ennen ja nyt siirrellessä, ymmärtää, että ihmisellä on ennen ollut juuri se, mitä ihminen tarvitsee. Kaikella on ollut tarpeellinen paikkansa. No ehkä hienompi tarjoiluvati on ollut käytössä vain jouluna, mutta sillä on ollut silloin Merkitys. Entä nyt? Onko kaikella tarkoitus? Mihin loppuu se, mitä ihminen oikeasti tarvitsee? Onko rajallisuutemme kadonnut tavaran myötä? Voimme saada itsellemme sen, mitä ennen ihailimme kirkossa; hopeiset kynttilänjalat eivät ole enää niin hohdokkaat.

Mitä jos luetteloisimme kaikki kotimme esineet.

Lehdissä on juttuja siitä, että viedään kaikki tavarat varastoon, ja saa hakea takaisin yhden tavaran päivässä (koskee myös vaatteita). Tai ollaan vuosi ostamatta uusia vaatekappaleita, jonka jälkeen muka vasta tiedetään mikä toimii ja mikä ei ja mitä todella tarvitaan. Voi liittyä yhteisöllisiin ryhmiin, joissa laitetaan tavara päivässä pois.

Osaamme tulevaisuudessa kiteyttää tämän aikakauden museon yhdeksi osastoksi; - kun mikään ei riitä osa 7014.

Tuntuu, että ainoa mikä ihmisen pysäyttää, on kipu tai jonkin puuttuminen, tulevaisuuden odotus. 

Ja parsimme sen villasukan kantapään. Huomaamattomasti, ettei jalan alla tunnu. Onhan se isoäidin tekemä. Hän tarkoitti, että sitä käytetään loppuun asti. Ja että käytetään elämää, eikä eletä väliaikaisissa hetkissä. Ja sitten kun ei enää muuta voi, puretaan ehjään varsiosaan asti ja neulotaan uudestaan. Lopussa kavennetaan ja viimeiset silmukat vedetään yli.

Sinne ja takaisin

Keskusteluja esineiden kanssa

eli miten aikaa käsitellään

-Valkoisilla hanskoilla, sanoo kirjoittamaton ohjesääntö.

-Varovasti, etteivät laatikot luiskahda sisäkkäin. Käsitellään kaikkea kuin kaikki olisivat esihistoriallisia esineitä.

-Nostimella; ylhäältä alas.

-Sinne ja takaisin; osa esineistä palaa, osa ei.

Onko aika hyllytettävä oikealta vasemmalle vai vasemmalta oikealla? Etenemmekö suoraviivaisesti, ilman tyhjiä aukkoja? Alkaako kaikki aina tietystä pisteestä ja etenee kohti loppua? Vai liikkuvatko tapahtumat sittenkin aina ensin kohti menneisyyttä? Pääsemmekö koskaan tilaan, jossa ei ole aikaa? Onko pistemäinen aikakäsitys mahdollinen? Aika jossa ei ole menneisyyttä, eikä tulevaisuutta. Missä silloin on muisti?

Augustinus sanoo: Menneen nykyisyys on muisti, nykyisen nykyisyys havainto, tulevan nykyisyys odotus.

Museo vastaa: Menneen nykyisyys on pakkaaminen, nykyisen nykyisyys esineen löytyminen ja tulevan nykyisyys uusi museaalinen kokemus.

Eurooppalainen kuvataide on kuvannut tätä nykyhetken, menneisyyden ja tulevaisuuden kolmijakoa kolmella kohtalottarella; naiset pitelevät käsissään ihmisen elämänlankaa; yksi kehrää lankaa, toinen päättää sen kulusta ja kolmas katkaisee langan. Löysin yhden naisen Kehräämön opastaulusta. Ja sen punaisen langan.

Muistot eivät siirry geeneissä. Miten me kerromme lapsille ajasta, muistoista, historiasta?

Minkä esineen sinä otat kertomaan lapsuutesi muiston? Miettiikö lapsena aikaa?

Aikaa ei ole, käkikello on teljetty yöksi koloonsa. Päivissä ei ole numeroita, ei kellossakaan. Silloin on ehkä aamu, jolloin tehdään pesään valkea. Ja aamu on juuri silloin kun mummu alkaa laulaa. Ja sitten on kohta lämmin, että voi nousta peiton alta pystyyn.

Ja silloin tulee ehkä ilta, kun hiihtoladulla hämärtyy ja näkee juuri ja juuri hiihtää mummulaan. Ja me menemme käen kanssa nukkumaan. Niin minä muistan. Ja näen unta. Ja unessa kaikki tapahtuu juuri nyt. Tulevaisuutta ei ole. Menneisyyskin muuttuu. Etkä ehkä tiedä kunnolla kuka olet, sillä et välttämättä tiedä historiaasi.