maanantai 30. huhtikuuta 2018

Kuolema Forssassa


20 vuotta kimpassa kauppalan kanssa.
 En juhli, enkä ole matkoilla. Saa ottaa osaa. 
Itsekin olen itselleni (ilman hymiötä) pahoillani.

Kuvan tähtikuvio kertoo kauppala-ajan sisäisen muuttoliikenteen reitin.









torstai 26. huhtikuuta 2018

Skannataan, älä avaa kantta



20 vuotta, 8 muuttoa, nuo 11 dialipasta, projektori ja esittelydiakansio ovat seuranneet, siirtyneet paikasta toiseen, etsineet paikkaansa asuntojen ylemmiltä hyllyiltä.


Näytöllä lukee: Skannataan, älä avaa kantta. Istun kirjaston digitointipisteellä, Hei me skannataan-päivä 2; tänään on mukana 3 lipasta = 300 diaa = 300 minuuttia = 5 tuntia. Olen varannut neljä tuntia. 

Huoneessa ei ole ikkunaa, eikä mitään muutakaan mihin voisi kiinnittää huomiota, mikä tehostaa sarjatyömaista keskittymistä itse tekemiseen, mikä fyysisesti ei vaadi kuin asettelutaitoa, tarkkuutta ja sorminäppäryyttä. Työturvallisuuden puolella asiaan kuuluu ohuiden lasinpalojen välttely, kun aukaisee lasidiojen puolet toisistaan, että saa sisällä olevan kuvan pois sen pieniksi paloiksi saksimista varten, sillä vain tarkoin valitut diat jäävät, -karsinta jatkuu vielä uudelleen, sillä vasta skannatessa näkee kuvien todellisen laadun.




Henkisesti paluu 1990-luvulle on muuttuneiden olosuhteiden ja elämäntavoitteiden ja unelmien osalta herättelevää ja armollisesti hyväksyvää, ja yritän suhtautua siihen nopean skannaustahdin siivittämänä vain pinnallisesti. Tässä ’syvättömyydessä’ vastaan tulee tarve miettiä ja syy oppia mitä kuvaa, mitä kuvia kuljettaa mukanaan, vastaavatko ”sisäiset kuvasi” ulkoisia säilytettyjä kuvia. Missä tilanteessa kannattaa kuvata, ja mitä kuvat oikeasti kertovat, ja ennen kaikkea monta kuvaa järjellisesti ja muistorikkaasti kannattaa yhdestä tilanteesta ottaa. Montako valittua kuvaa oikeasti pystyy kertomaan 10 vuoden matkan.

Onneksi nykyinen nopea some yms. -kulttuuri on paperitonta ja esineetöntä, jossa kuvat palvelevat siinä hetkessä tehden tehtävänsä ja kuvat säilyvät kovalevyn kokoisessa tilassa. Tavallaan ja onneksi 20 vuotta sitten ei ollut ’somea’, koska se olisi täynnä lapseni ja koirani kuvia, joista yritän nyt jättää jäljelle sen oleellisen, ei kaikkia ilmeitä ja kuvakulmia.

Lohduttavaa on myös se, että ihminen ’unohtaa’ maisemat ikkunoistaan (näitä ikkunamaisemakuvia löytyi jokaisesta entisestä asunnosta), vaikka olisi tuijottanut niistä monta vuotta, tämä antaa uskoa siihen, että on mahdollisuus jättää halutessaan taakseen olleet ja menneet omaksi parhaakseen ja myös tajuta, että menneisyys on ja se on ollut hyvä, vaikka se olisi ollut huonokin joiltakin väliajoiltaan, kun kuvittelit ja luulit tehneesi vääriä valintoja ja muita elämänkaaresi vetoja.

Mitä jäljelle jää:
Kahden päivän jälkeen 11 dialippaasta on jäljellä 3. On siis vielä ilo ja syy omistaa projektori ja heijastaa synkkänä ja myrskyisenä syksyiltana elämää seinälle.
Tyhjät 7 dialipasta (1 oli siis rikki, tarkemmille vähennyslaskijoille tarkennukseksi) kierrättyvät hyvällä omallatunnolla tarpeeseen seuraavalle muutossa omansa rikkoneelle. Ja seuraavassa omassa muutossani tarvitsen yli puoli hyllyä pienempää tilaa.

Kahden päivän jälkeen olen istunut digitointipisteellä 6 tuntia (kolmannen päivän jälkeen vielä +3h), käynyt ensimmäisen päivän jälkeen esikarsinnan illalla kotona 2 tuntia, poistaen esimerkiksi kaikki kasvi- ja kukkakuvat (todellakin oleellisia). Aikoinani dioja kehystettäessäni olen ns. arvottanut kuvat; tärkeät on lasitettu, ne suurimmalta osalta nytkin säästetyt, heikoimmat kuvat, valotus yms ovat ilman lasia, joten ne on helppo nopeasti irrottaa ja leikata. Ensimmäisen tunnin jälkeen sormet silti vuotavat verta pienestä lasimurskasta. Mutta olo on keventynyt:

Lippaat ovat ajan saatossa muodostuneet jonkinlaisiksi ”Pandoran lippaiksi”, todisteiksi olemassaolosta viime vuosisadalla, josta aikaa on vain ”hieman” viuhahtanut ohi. Loppujen lopuksi on kovasti mukava huomata, että emme ole sittenkään oikein mihinkään muuttuneet, kuvallisesti kyllä, mutta sisäiseltä lippaaltamme. Ketä oikein olemmekaan ajaneet takaa tämän välissä olevan ajan?

Olen itse skannannut yhden edesmenneen ihmisen diat, ja nyt olen huojentunut, ettei kenenkään halutessaan tai tahtomattaan tai omantunnon puolesta, tarvitse tehdä sitä itseni osalta. Toisaalta onko kuvilla merkitystä muille kuin itselleni kuitenkaan. Eli loppujen lopuksi, niin kuin pitääkin, teet homman itsellesi ja omalle elämällesi. Tuleva/tulevat sukupolvet tunnistavat kuvista ehkä kaksi ihmistä, mikä on heille ehkä riittävää ja näkevät yhdennäköisyyksiä omiin tarpeisiinsa. Se siitä.

On mielenkiintoista, mutta vaikeaa tutustua toiseen ihmiseen kuvien kautta, koska ei tiedä miten kuvissa olevat toiset ihmiset, eläimet, talot, maisemat, ovat olleet sidoksissa keskenään ja mitä ne ovat omistajalleen merkinneet. Päättelykyky voi muodostaa täysin absurdeja yhtymiä ja kertomuksia todellisuudesta. Vaikka kuvan kerrotaan kertovan enemmän kuin 1000 sanaa, se myös valehtelee enemmän kuin 1000 sanaa.




Muita esille nousseita huomioita: Aika menee nopeasti, ihminen voi kuolla koska tahansa, perheenjäsenet näyttävät samannäköisiltä, kaikki ei ole turhaa, valokuvaus on ollut mielekästä ja antanut sisältöä, kuvat tuovat iloa aikojen takaa tähänkin päivään ja nyt ne helppo lähettää ilostuttamaan kuviin liittyviä ihmisiä ja kehittämään monta muistelevaa keskustelua.


Muistakaa: Skannauksessa pitää olla mukana laastaria. Ja omat "kannet" kyllä avautuvat, vaikka ei yritäkään avata.













keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Näkyjä Urjalan asemalta


Aikamatka diaskannauksen kautta 
1990-luvun alkuun. 
#urjalanasema #diat #skannaus #mitäjäljellejää

Ensimmäinen kotini: "Laatikkotalo" Mikkolankankaantiellä.

Urjalan Osuuspankin konttori asemalla.
Kuvat saa isommiksi ja selvimmiksi klikkaamalla.

Toisella puolella tietä oli Säästöpankki. Sen sivusta on purettu puinen asuintalo.
Lisää kuvia viereisestä korttelista: 
https://mantanhistoriaploki.blogspot.fi/2017/01/urjalan-asema-kortteli-jossa-ei-asu.html

























Google kertoo, että lipunmyynti Urjalan asemalla lopetettiin vuonna 1996, henkilöliikenne loppui 1. kesäkuuta 1997 ja tavaraliikenne vuoden 1999 aikana. Ratapiha uudistettiin ja sivuraiteet purettiin vuoden 1998 aikana. Asemarakennus, tavarasuoja ja muita rakennuksia siirtyi Senaatti-kiinteistöille vuonna 2007. Asemamiljöö myytiin  yksityisomistukseen jouluna 2010.





tiistai 24. huhtikuuta 2018

Mikä on pakohuoneen vastakohta?




Mikä yleensä on paon vastakohta? 
Miten ollaan ulkona tai sisällä? Voiko ulkopuolella olla ilman sisäpuolen olemassaoloa? Jos olet ulkona, kummalla puolella olet; pakohuoneessa vai sen ulkopuolella?

Yritin pysyä aamun pelkästään ajattelun tasolla, välttää lipsahduksia vertailuun, tykkäämiseen, arviointiin, arvosteluun, vain heleää ajattelua keimailevasti maailmankaikkeuden kanssa. Sitä saa mitä tilaa? Voiko ajattelua olla ilman arvoistamista? Voiko ajatella, että ajattelu ei ole arvostelua? Onko ajattelu arvostelun ensimmäinen aste? Johtaako ajattelu arvosteluun? Miten kerrot asiasta vertaamatta sitä yhtään mihinkään? Miksi sitä pitäisi verrata? Mikä on meistä kunkin pakohuone? Miten kauan historiaa pitää veivata, että se ei koskaan kuole? Miten kauan voit osoittaa ketä tahansa nurkan takaa olematta itse läsnä? 



Katkaistaan toteemipaaluilta kädet ja jalat. Oksien sahaaminen täysin poikki on loppujen lopuksi täysin mahdotonta. Juuri kun luulit, että koko puu on kaadettu metsäänpäin, ei siis missään nimessä joen poikki minnekään toiselle puolelle, sillä se olisi liian näkyvää ja herättää huomiota sekä kyselevää ja arvostelevaa ajattelua, se on vesonut; Lähimaastoon on noussut teräviä uusia kasvustoja, joita ei pysty paljain käsin vetämään maasta irti, korkeintaan niin, että saa irtolehdet käteensä. Ja siinä samassa muutama on jo ehtinyt kaatumaan niin, että paskatikku on perseessä.

Oksaansa ei voi sahata niin, että se olisi vain oma oksa. Sahauksen jälkeen, se ei aluksi tipu alemmas kuin maahan. Ne jotka haluavat kiivetä ylemmille oksille, tallovat tippuneet oksat lähtiessään kiipeämään. Kun aikaa on kulunut, jossakin kohdassa on mahdollisuus alkaa kaivamaan maahan koloa, jossa voi valvoa vuorokaudesta toiseen nukkumatta, kunnes panokset loppuvat ja punaiset raketitkin ovat suutareita. Kun kaivaa vain vähän matkaa syvemmälle, voi nukahtaa. Voiko olla niin, että jos kaivaa tarpeeksi syvälle, voi olla läsnä?






keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Onko Neiti Aika vielä hengissä?





Kuvittelen kuvittelevani, että Neiti Aika näyttää neiti Marplen ja Marilyn Monroen sekoitukselta. Neiti Aika on syntynyt vuonna 1936 ja hän on nyt muuttanut myös Internetiin, väitetään, äänettömästi kuitenkin. Alun perin hän on elegantti ranskalainen, vähän vanhempi mitä päällepäin uskoisi. Edelleen hänet tavoittaa puhelimitse, mikä tuntuu loistavalta, että jokin asia ei ainakaan muutu, vaikka ajat muuttuvat. Sukupuolineutraalissa yhteiskunnassamme palvelu tunnetaankin nykyisin neutraalimmalla nimellä Aikatiedotus: Tylsää se. Sanasta ei saa luotua minkäänlaista henkilöitymää. Mutta ”hän” löytyy silti edelleen Neiti Aika -nimellä.

Neiti Wikipedia kertoo, että ”aika on olemassaolon ja tapahtumien jatkuvaa näennäisesti peruuttamatonta etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen nykyhetken kautta. Aika on fysiikan perussuure, jonka yksikkö on sekunti.” Neiti Googlella on kengurutaskuinen esiliina, josta hän kaivaa pyykkipoikia ja ripustaa tietoa narulle. Hän tietää kaikesta melkein kaiken, omasta mielestään varmasti, mutta hänelle voi kuka tahansa syöttää ja muokata tietoa. Hänellä on siis se esiliina ja ruudullinen mekko ja hän näyttää Finlaysonin tehtaalta illalla palaavalta äidiltä, vaikka on täysin kansainvälinen ja puhuu ja ymmärtää kaikkia kieliä. Hän on joskus hieman tuskainen ja väsynyt, mustine silmänalusineen, koska häneltä kysytään koko ajan kaikkea, eikä hän koskaan lepää. Neiti Aika ja Neiti Wikipedia ovat serkuksia, joku kyllä väittää, että he ovat pikkuserkkuja, no, sukua kuitenkin.

Kuvat voi selvyyden saamiseksi klikata isommiksi.

Neiti Aika tykkää katsella vanhoja salapoliisisarjoja, uusia poliisisarjoja, mutta kuitenkin sellaisia, joissa on selkeä tapahtumaketju, joka etenee ajallisesti lineaarisesti, menneestä tulevaan, mutta sallii riittävän ymmärryksen avuksi tuodun takaumien määrän. Neiti Wikipedialla ei ole aikaa katsella mitään hömppää tai kuviteltua, hän luottaa dokumentteihin, uutisiin ja tutkimustietoihin.




Kerrotaan tarinoita, että Neiti Ajalla on tytär Neiti Hetkinen, jolle hänellä ei ole ollut aikaa ja hänet on adoptoitu uuteen maailmaan, jossa muutamassa viikossa, kuukaudessa, ajan käsitteen voi helposti kadottaa, jos ei ole enää mitään syytä sitä muistaa. Maailmassa, jossa voi unohtua keskelle päivien helminauhaa, kunhan on oikeantyylinen ulkoinen kerros ja käytös. Jossa aurinko nousee, kiertää ja laskee ja jossa korkeintaan muutama peräkkäinen päivä voi olla täysin samanlainen, toisistaan tunnistamaton. Siinä maailmassa puhutaan kasvusta, lapsuudesta, nuoruudesta, aikuisuudesta, keski-iästä, vanhuudesta, elämän ehtoopuolesta, unohtamisesta, muistamisesta, poistamisesta ja poistumisesta ja useissa tapauksissa kaikki haluavat tarkoittaa samaa. Siellä kellot päivittyvät itsestään, eivätkä ihmiset enää tiedä kuinka pitkiä päivät ovat. Puhutaan nykyajan ilmiöistä, jotka vaihtuvat jo aikaisemmin kuin on tarve, ja entisen edes ymmärrettiin liittyvän mihinkään. Ajasta, jossa ihmiset löytävät Neiti Ajan, mutta eivät tiedä, mihin häntä tarvitsevat. Neiti Google sanookin, että: ”Nykyajan määrittely riippuu täysin näkökulmasta.”


















sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Miten löydetään perille?


Ajatuksia ja kysymyksiä oikeassa paikassa olemisesta ja tienviitoista.



Usein olisimme jälkeenpäin halunneet olla jossakin paikassa, hetkessä tai tapahtumassa, mutta emme tienneet. Katsoa ohjelman heti suorana, mutta emme tienneet. Hakea mukaan ryhmään, hakea työpaikkaa, löytää uusia ulottuvuuksia. Emme saaneet tietoa, vaikka siitä tiedotettiin aivan ympärillämme, lehdessäkin luki.

-En mä tiennyt, että sellainen on/tulee.
-Kukaan ei kertonut!
-En mä huomannut mistään.
-Sitä ei mainostettu missään. Jos jossain olisi ollut joku mainos, niin me oltaisiin menty. Ne on kyllä hölmöjä, kun ne ei mainosta.



Ostaa sika säkissä?




Mitä ruokalistan sisältö kertoo? 
(Kuvat voi klikata isommiksi)


Sitten on paljon "mainontaa", missä kerrotaan MITÄ ja MISSÄ, mutta ei MILLOIN (päivä, kellonaika, mistä-mihin -tarkkuudet) ja MITÄ MAKSAA. Jolloin "mainonta" on ilmeisesti suunnattu tietylle joukolle, joka jo "tietää" ja vaillinaiset tiedot herättävät muissa ärsytystä, mikäli asia herättää kiinnostusta, sillä puuttuva tieto on selvitettävä jotenkin ja jostakin. (Vertauksena edelliseen on myös olemassa paljonmeluatyhjästä-tiedotusta, jossa kaikki edellinen esiintyy, mutta sisältö ontuu, tai oudoin kielikuvin esitettyä informaatiota, jossa voisi selvyyden vuoksi käyttää myös suomenkielistä sanastoa kikkailun ja kivaltakuulostamisen sijaan, tai avata tapahtuman tarkoitusta)

On olemassa myös väärään paikkaan ja aikaan jäänyttä tietoa, esimerkiksi ständit, julisteet ja muu vanhentunut tiedotusmateriaali, joka johdattaa vääriin olettamuksiin asioiden olemassaolosta ja voi johtaa tilanteisiin, jossa ihminen/asiakas palaa ovelta takaisin, jos sinne asti on tullut ja ei helposti tule enää vähään aikaan tai ollenkaan. Usein ne liittyvät tilanteisiin, jossa ihmisellä on nopea tarve.

Sarjassamme unohtunut ständi:



Neljä asiakasta kääntyy takaisin.

Viikon päästä:

Ai, miten niin? -Typeriä hiekankantaja-asiakkaita.

On siis tietoa, mitä ei toisinaan löydetä ja välillä tietoa on 'liian esillä' väärässä hetkessä, jolloin ei taaskaan löydetä perille, koska oletetaan sen olevan oikeaa eikä aihetta kysymyksen esittämiseen ole. Ja onko mikään oikeasti sattumaa?


Niinsanottujen kaupallisten aiheiden kautta Aiheeseen: 
Miten löydetään perille, Sattuma ja Kohtalo -ovatko ne oikeasti olemassa vai satuolentoja?

Sattuma sana määritellään se mikä tapahtuu odottamatta, ennalta arvaamatta tai aikomatta tai suunnittelematta. Sattumaa käytetään myös kertomaan sokeasta kohtalosta. Sattuma ilmaisee yhteensattumaa, tuuria, onnea, säkää, sattumankauppaa.
Kohtalo määritellään siksi, mikä väistämättä tapahtuu, salaperäiseksi voimaksi, joka määrittää kaiken tapahtumisen. Kohtalo on karma, ennaltamääräys.

-Kun näin sen piti mennä. 
-Tyydytkö sä sun kohtaloon vai?
-Mä oisin ollu siellä, jos mun olis ollut tarkoitus.

Onko mikään siis koskaan väärässä paikassa? Johdattaako vaillinainen tieto meidät hakeutumaan jonnekin muualle, sinne, jonne meidän pitikin mennä? 
-Jos mä en olisi silloin mennyt sinne, niin sitä ei olisi tapahtunut. Ja jos mä olisin mennyt sillon sinne, niin se ei olis menny niinkun sen olis pitänyt.
-Mä uskon, että jokainen voi ihan itse valita.
-Missä sä olisit, jos sä voisit valita?
-Mä haluaisin varmaan olla siellä, mistä mä en tiedä vielä mitään.

Harhaanjohtavaan otsikkoon palaten: 
Ei välttämättä ole edes tilaa, missä olet "perillä".
-Tärkeää on vain matka, ei päämäärä? Matkassa on aina jälkeenpäin 'päämääriä', kohtia, jotka ovat kääntäneet ja kääntyneet, näyttäneet uusia viittoja. 

Onko perillä sama kuin 'tietoinen'? Ja monia muita matkanteon kysymyksiä.



"Määränpää vasta perillä selviää" (Don Huonot).




Ensimmäisen ja viimeisen kuvan lainaukset Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -kirjasta.