Matkalla, Jokitarina I

Tarina alkaa kappaleesta kolme. Päähenkilö seisoo matalassa jokivedessä. Hänen edessään olevan joen vastarantaa ei näy selvästi, eikä hän tiedä mitä siellä on. Taaksepäin hän ei enää voi mennä, sillä hänen takanaan hänet ja lähtörannan erottaa suuri arpeutunut maanvyörymä, joka on levittänyt esiin syvän rotkon, jossa ei ole pohjaa. Aika ajoin on astuttava askel eteenpäin, sillä vyörymä voi viedä mukanaan koska tahansa.

Vesi on kylmää, sen virtaus on vaihtelevaa. Yöaikaan pohjaa myöden huuhtoutuu jokeen heitettyjä esineitä, jotka osuessaan tekevät varpaisiin, jalkapöytiin, nilkkoihin ja pohkeisiin vuotavia haavoja ja reikiä. Viime yönä varpaisiin pysähtyi kuolleen linnun keskiruumis, jonka sulkapeitteestä varpaat menivät läpi. Lintu oli jo eläessään ollut siivetön. Taivas on pitkään ollut tyhjä lentävistä; lauseista ja linnuista. 

Edellisellä viikolla joki oli täynnä tyhjää paperia. Enää ei ollut kirjaimia ja sanoja, jotka uisivat. Paperi oli kylmää, vettynyttä, mutta silti viiltävää. Kivi, paperi, sakset. Vesi ja paperi. Paperi leikkaa. Päähenkilö ei jaksa edes liikahtaa levottomasti, sillä niin levoton hän on.

Kun hän viimeksi näki tienviitan kuivalla maalla ollessaan, siinä luki: Jonnekin, Tännepäin ja Edelleen. Hän istui silloin tien varrella aamusta iltaan ja illasta aamuun viikosta ja kuukaudesta toiseen, kunnes tienviitat vietiin pois, sillä vähän kauemmaksi oli avattu ohitustie.

Tuulisina iltoina tuuli puhaltaa joen veden pois ja tyhjään joenpohjaan piirtyy polkuja. Voisi kuvitella, että poluista kasvaa tie, mutta mihin polut silloin häviävät. Hän on joskus uskonut siihen, että pysähtymällä pääsee eteenpäin, syvemmälle kuin liikkumalla, että maailmassa on liikaa teitä, turhaa liikettä, vettä, jonka päälle kirjoitetaan tapahtumattomia sanoja.

Taas yhtenä päivänä hän kyllästyy. Hän ei tiedä miten syvää edessä oleva vesi on, mutta hän lähtee eteenpäin, kääntyen veden ulottuessa kainaloihin vasemmalle, sillä vastaranta pysyy aina yhtä kaukana. Kun kohina kasvaa, hän asettuu kellumaan veden päälle ja sulkee silmänsä. Sydän lyö aivoissa ja joki tippuu. Seuraavana päivänä hän löytää itsensä kapealta tasanteelta, kahden putouksen välistä. Kidukset ovat muotoutuneet takaisin keuhkoiksi ja yläputouksen takaa hämärtää valeaurinko. Hänellä ei ole enää rotkoontippumisvaaraa. Ainoa tie edetä on pudota seuraava putous alaspäin tai melkein muuten kuolla.