HerStory -Mantan historia ploki: 2015

sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Joulutarina 15.0 feat Jeesus (Jii)

Tänä vuonna yritämme vältellä joulua viimeiseen asti. Pyyhkiä sen älypuhelimella seuraavalle tyhjälle sivulle. Ihankivaahanseon, se nyt vaan on nähty niin monta kertaa, eikä rahaa mennä pakoonkaan, ja sielläkin se olisi.

Jeesus leikkaa kynsiään ja minä yritän sisäistää roomalaisia aakkosia, niin että keittiön pöydälle ei papereiden, kynien ja musteiden jälkeen mahdu kukaan syömään.

- Silti laatikot, Jeesus sanoo ja ruoka…, ja hautausmaalla käynti.

- Silti joo. Kynttilät ja valoista mieltä. Rauhassa, ei mihinkään. Joku leffa tai sarja sitten myöhemmin.

- Missä kynsiviila, Jii kysyy.

- Siinä eteisen laatikossa.

- Posti on tuonu joulukorttejakin jo.

- Voiziisus. Mä oon pyyhkiny nekin mielestäni.

- Joku tarina vaan, Jii sanoo. Semmonen helppo, kepee ja lyhyt. Ei mtn vuositarinaa. Ja samalla se tasottaa kynsisaksilla viiksiään.

Joten tässäkään joulutarinassa emme edelleenkään luettele ihanien lapsiemme saavutuksia, syntymäpäiviä tai harrastuksia. Lapsiakin on vain yksi. Emme jaa lemmikkieläimiemme kuvia, jos pikkukärpäsiä ei huomioida, niitäkään ei ole. Emme remontteja, kun asumme vuokralla. Emme ulkomaanmatkoja, joita ei tänä vuonna ole ollutkaan, tallinnaa ei lasketa. Emme vastuualueiden laajennuksia ja ylennyksiä työpaikalla. Samoilla mennään ja kaikki menee mitä tulee.

Vuosi vois olla semmonen kolmiruutunen sarjakuva. Kukaan mtn pitempää jaksa lukee. Semmosia pimeitä ruutuja, joissa on jotain hässäkkää ja tyhjiä ajatuskuplia. Si joku sanois kumminkin: Kovasti rauhallista joulunaikaa. Ja Onnellista Uutta Vuotta 16! Sit se ois niinku siinä.

-------------------------------------------------------

Vuonna 2014:

Taas on tullut se aika vuodesta, että me istutaan Jeesuksen kanssa keittiön pöydän ääressä ja syödään piparkakkutaikinaa. Siis syödään, ei paisteta. Kaikki ei ole valmiina yhtä hyvää. Mietitään herkkyyksiä ja käsitettä erityiskovuudesta ja draaman monia mahdollisuuksia.

-Ihmiskokeet on nykysin muka kiellettyjä, Jeesus sanoo ja katselee stigmoja ranteissaan. Silti rivien välejä ei kukaan pyyhi. Ehdimme miettiä mustanjoulun muodikkuutta, kun hidastetusti alkaa sataa lunta. Tuijotamme pysähtyneessä ajassa lumihiutaleiden yksityiskohtia, putoamista, sulamista maahan ja maan läpi.

Hiuksiin tulee kiharoita lumisateen jälkeen. Valkoisuus lyhentää matkoja, kutistaa kauppalan kuvun sisään. Lähelle on aina paljon pidempi matka kuin kauas. Ei ole väliä miten pitkä matka on pimeää, jos tahtoo kulkea. Joulukuu tekee yllätyshyökkäyksen; yritämme pakoilla joulua ja melkein onnistumme, ainakin aivan eri tavalla kuin aikaisemmin koskaan. Olemme pystyneet siihen, että mitään ei ole. Se tuntuu oudolta ja pelottavalta, eikä kukaan ole tottunut sellaiseen.

Herään yöllä kolmen aikaan kirjoittamaan joulusatua siitä, miten aatonaattona keitämme Jeesuksen kanssa riisipuuroa. Jeesus juoksee Saleen ostaan hylamaitoo ja kunnon voita. Joskus palaa pohjaan, toisinaan sitten taas ei. Kun kaikki on katettu, kanelipurkki tippuu lattialle, eikä kukaan ole ostanut gigantista imuripusseja. Emme kiroa, julistamme joulurauhan.

Seuraavana päivänä kopioin tekstiä puhelimesta ja teksti häviää. Joulu ei häviä, vaikka miten sulkee silmät; kädet ja jalat liikkuu ja lumeen tulee enkeli. Vaikka miten sulkee silmät, taivas ei tule vielä pitkään aikaan.

---------------------------------------------------

Vuonna 2013:

-Onks pakko jos ei huvita? Jeesus kysyy. Jaksa nyt syntyä joka joulu uudestaan.

-Uusimman tutkimuksen mukaan se on 17. kesäkuuta, Jeesus jatkaa tarkoittaen syntymäpäiväänsä.

Paketoimme lahjoja kynttilänvalossa keittiön pöydän ääressä ja radiosta tulee tieto, että ihminen on sian ja simpanssin jälkeläinen.

-Se siitä paratiisiteoriasta, Jeesus kuiskaa ja tuijottaa ulos ikkunasta torin jouluilotulitusta ja haukkaa omenasta.

Alkusytytämme hautakynttilöitä. Otamme tuolit mukaan ja lähdemme hautausmaalle. Istumme hautapaikan edessä lumettomassa maassa keskustellen kuoleman jälkeisestä elämästä, surusta ja ikävästä, unen tarpeesta, elämään totuttautumisesta, pakenemisesta, riippuvuudesta, niin kauan että tuolien jaloista puolet on uponnut maan sisään.

-Ei sekametelisoppaa tänäkään jouluna, sanon ja Jeesus valmistaa riisipuuron kanssa punaherukkasoppaa. Kattaa lautaset ja laittaa glögin lämpiämään, juuri ennen kuin ovikello soi.

Sitten hengitetään ihan rauhassa. Vähän itkettää. On toisenlainen joulu; Hiljaisempaa, pimeämpää ja enemmän kynttilöitä. Tuijotellaan tulevaa elämää, hetkeä keskellä joulua. Minnekään ei ole koskaan enää kiire, mitään emme koskaan enää ihan kunnolla pelkäisi.

------------------------------------------

Jouluna 2012:

Ja kovasti myöhässä alkaa miettiä olisiko majatalossa sija, olisiko joululle sija, taivaalla tähti, jostain kultaa ja mirhamia.

Sitten on enää muutama päivä ennen kuin lapsi syntyy

-Olenko minä joskus ollut pieni, Jeesus kysyy ja haistelee hyasinttia tässä hämärässä Axelin kaupungissa. Sitten se vie kukan parvekkeelle ja kokeilee onko maksalaatikko kypsää.

-Vielä ina, se sanoo.

Liimaan punaisen tontun ikkunaruutuun, etten kuvittelisi ihan kaikkea; miten olisi taivaallinen rauha ja ihmisillä hyvä tahto, yhteinen ruokahetki, jokaisessa huoneessa kynttilä, sopivasti puhetta ja hiljaisuutta, kirja ja elokuva. Villasukat jalassa. Ja voisi nukahtaa mihin kohtaan tahansa. Joku pitäisi huolen että kaikki sammuu. Paitsi se tähti.

Sinä vuonna kynttilään ilmestyi enkeli.

torstai 26. marraskuuta 2015

CAVA

Minusta tuntuu, että ulkona sataa ylöspäin. Verkkaisesti niin, että pisarat tarttuvat pilviin, niin kuin kemian tunnilla piirrettiin atomeita toisiinsa, viivoja synapsien välille, eikä sillä ole niin väliä kastunko maassa vai pilvien päällä, tänään ei ole niin rauhaton päivä, kirjoitan kauan pyödän ääressä, niin kauan, että kynttilä savuttaa harmaita kirjaimia, jotka puhuvat liian itsestään selviä lauseita, takertuvat tapetin hieroglyfien kultaisiin kiemuroihin.

Voi minun käteni virtaa, veri puskee suoraan sydämestä niin että sormenpäät vuotavat punaista mustetta. Paperilla se näyttää ruosteenväriseltä, paksulta. Piirrän sillä sanojen väliin jokien mutkia, hiekkapengermät kaatuvat jokeen, pilvet lähestyvät maata. Kynät ovat ruosteisia. Minä en suostu enää stigmoihin ranteissani, vaikka kastan teräni toisen käden avoimessa haavassa. Minä kirjoitan itseni ulos.

Siellä missä on harvempaa, viivat olivat etäämpänä. Täällä suurkaupungin keskellä viivat menevät päällekkäin, en puhukaan rivien väliin, puhun tänä aamuna kaiken suoraan ja kohti

Valutan hitaasti, juoden mustetta, paperin pisteitä, jokien viivoja, elämän välejä, päällekkäin, pilvet ovat raskaita, en edes huomaa, että sataa alaspäin.

Tiputan kyynärpäälläni papereita lattialle, teksti on märkää, se tarttuu muihin papereihin, sekoittuu, viivat ojentavat toisille kätensä ja puristavat sormet toistensa lomaan. Pitkästä aikaa ikkunalaudalle roiskuu pisaroita. Siihen minä havahdun. Ääneen.

Sitten kaikki äänet menevät päälle.