CAVA

Minusta tuntuu, että ulkona sataa ylöspäin. Verkkaisesti niin, että pisarat tarttuvat pilviin, niin kuin kemian tunnilla piirrettiin atomeita toisiinsa, viivoja synapsien välille, eikä sillä ole niin väliä kastunko maassa vai pilvien päällä, tänään ei ole niin rauhaton päivä, kirjoitan kauan pyödän ääressä, niin kauan, että kynttilä savuttaa harmaita kirjaimia, jotka puhuvat liian itsestään selviä lauseita, takertuvat tapetin hieroglyfien kultaisiin kiemuroihin.

Voi minun käteni virtaa, veri puskee suoraan sydämestä niin että sormenpäät vuotavat punaista mustetta. Paperilla se näyttää ruosteenväriseltä, paksulta. Piirrän sillä sanojen väliin jokien mutkia, hiekkapengermät kaatuvat jokeen, pilvet lähestyvät maata. Kynät ovat ruosteisia. Minä en suostu enää stigmoihin ranteissani, vaikka kastan teräni toisen käden avoimessa haavassa. Minä kirjoitan itseni ulos.

Siellä missä on harvempaa, viivat olivat etäämpänä. Täällä suurkaupungin keskellä viivat menevät päällekkäin, en puhukaan rivien väliin, puhun tänä aamuna kaiken suoraan ja kohti

Valutan hitaasti, juoden mustetta, paperin pisteitä, jokien viivoja, elämän välejä, päällekkäin, pilvet ovat raskaita, en edes huomaa, että sataa alaspäin.

Tiputan kyynärpäälläni papereita lattialle, teksti on märkää, se tarttuu muihin papereihin, sekoittuu, viivat ojentavat toisille kätensä ja puristavat sormet toistensa lomaan. Pitkästä aikaa ikkunalaudalle roiskuu pisaroita. Siihen minä havahdun. Ääneen.

Sitten kaikki äänet menevät päälle.

Kiitos Vivian innoituksesta. 10 minuuttia tajunnanvirtaa aamulla, päivänä jolloin Forssan lehdessä oli keskiaukeman juttu näyttelystä.

Kuva Vivian Majevskin "Vis-á-vis" -näyttelyn päättäjäisistä. Taustalla teos: Cava.