Lihallinen ihmiskoe

Elämä on arvoituksien satama, moolien ja mollien jono.

Kiitos ihmisten, jotka vielä syövät lihaa, siitä, että voin pienen hetken eteenpäin itsekin ylipäätään syödä ja nauttia katosta; Viime aikoina olen katsellut kattoa ’sillä silmällä’/erilaisin silmin, ja ollut erittäin onnellinen juuri siitä, että olen voinut tuijottaa juuri tämän asunnon kattoa, eikä sitä ole tarvinnut vaihtaa mihinkään vielä pienempään kattoon. Vielä. Ja että katto on tässä kaupungissa, vielä hetken ainakin. Syökää ja ostakaa siis lihaa, ainakin jouluun asti.

Tänään olen päättänyt kävellä töihin, vastapainoksi ikkunattomalle sisätilalle, jossa muutut nimettömäksi valkoiseksi robotiksi sinisillä muovisilla asusteilla somistettuna. Jossa ainoastaan itse tunnistat nimesi listasta, mikä kertoo sen, mitä vauhdikkaasti viuhuvaa motorisesti toistuvaa liikettä suoritat seuraavat hetkesi, kunnes joku vapauttaa sinut tauolle, tilaan, johon ehdit kävellä, istuaksesi ja noustaksesi taas heti uudestaan takaisin vapauttamaan seuraava.

Joku vertasi tätä työkokemusta sanaan mindfulness, tietoisuustaidot eli hyväksyvä tietoinen läsnäolo. Tässä tapauksessa olosuhteisiin liittyvä pakollinen läsnäolollinen vaihtoehdoton tila. Unohda siis nimesi tai kuka olet, unohda ihmisarvosi; voisit olla kuka tahansa, voit olla kuka tahansa, unohda ajatuksesi; älä havainnoi edes omaa tilaasi, sillä jos hetkeksikin herpaannut, liha hyökkää päällesi ja kasautuu viereesi vuoreksi.

"Jos vuori ei tule Muhammedin luo, Muhammed menee vuoren luo." sanoi Francis (Pekoni) Bacon (1561-1626). (Pakko myös lainata Kaikkien asioiden Pikkujättiläinen -blogista: "Sen sijaan, että istuisimme kabineteissa ja loputtomasti teoretisoimme millainen näköala vuorelta mahtaakaan avartua, meidän tulee itse kiivetä vuorelle ja katsoa mitä siitä seuraa." Tämä voisi tarkoittaa myös itseitsekäännettynä sitä, aivan toiseen asiaan viitaten, että haistapaskapalaverit, joissa toiminnan suunnittelijat eivät koskaan tule edes katsomaan ja kokeilemaan sitä, mitä itse toiminta on. Tässä en viittaa lainkaan nykyiseen toimintatilaan. 

Vuorikiipeilyn ja katossakiipeilyn riskit ovat pieniä verraten niistä avautuviin maisemahavaintojen tuomaan arvomaailmaan.) 

Asiaan takaisin: Unohda myös psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointisi. Täällä huolehditaan vain siitä, että olet hyvässä fyysisessä tikissä ja voit hyperaktiivisesti kehittää myös sen käden lihaksia, jota et normaalisti käytä. Ajattele työsi treeninä. Normaalisti maksat sisätiloissa tapahtuvasta liikuntaharrastuksestasi, nyt sinulle maksetaan siitä tunnilta se ’sama’.

Unohda siis kaikki ylimääräiset eli haittaavat ajatukset, esimerkiksi se, että sähköpostisi kertoi juuri töihinlähtiessäsi, että hakijoita oli 40-80 ja että tälläkään kertaa et tullut valituiksi sen 4-7 henkilön haastattelujoukkoon. Ja silloinkin kun tulet valituksi tähän joukkoon, ei kannata ensimmäiseksi mainita, että haluat päästä töihin (raskas hymiö).

Ole onnellinen, että tämä on vain väliaikaista, etkä ainakaan vielä ole yötyössä. Se on todella pientä tässä maailmassa, että vain joka toinen viikko luovut elämästäsi iltavuoron vuoksi, etkä pääse juuri silloin oleviin tilaisuuksiin. Muista että olet myös psyykekoulutuksessa: ”Jos tästä työpaikasta selviää, selviää (työ)elämässä missä vaan ja mistä vaan.” Kuulen sivukorvalla kuulonsuojaimien takaa.

Ironista on, että hitaimmat selviävät toiselle työpaikalle ja saavat siellä samasta työstä 2 euroa tunnilta enemmän. Voisiko valittaessa olla nopeustesti? Kuitenkin.

Lähtökohdiltaan et tiennyt mihin olit menossa; Paikkaa ei ilmoituksessa mainittu, sait tietää sen puoli päivää ennen sinne menoa ja mukaan viiden pisteen vinkin villasukista ja kerrastosta. Hyvä niin. Et ehtinyt ajatella. Ja saathan työsuhde-etuna parantuneen kylmänsietokyvynkin (monimerkityksellisesti). Ja helvetin hyvä vaan, että tommoset wannabetaiteilijatkin pääsee johonkin edes hetkeks töihin,... (niin ne voi sit vaikka kirjottaa siitä jotain epäjärkevää...)

Jos voisit tehdä extremetyötä: vaihtaa työpaikkaa kahden kuukauden välein, voisin laittaa rastin tällaiseen ruutuun. (Tällainen ruutu on kyllä jo keksitty vee-äm-peen kaltaisissa organisaatioissa ja olen sen sielläkin rastittanut.) Ja jos rasti vielä takaisi sen, että töitä olisi koko ajan, eikä tarvitsisi töiden jälkeen enää kirjoittaa jatkuvasti innovatiivisia ja raikkaita työhakemuksia, joilla tietenkin erotut muista hakijoista hyvällä tavalla. Tai osallistua henkilökohtaisella asiantuntijuudella köyhyys- tai työttömyysaiheiseen kirjoituskilpailuun, motiivina se, että Tarja Halonen kenties lukijana lukisi juuri sinun tekstisi. Hoppas att.

Mitä siis ajatella seuraavista:

-Kärsi kärsi, kauniimman/korkeimman kruunun saat.

-Uskotko kohtaloon?

-Kaikella on tarkoituksensa?

Unohdan totutusti ajatella, mutta kyllä uskon (siis edellisiin, yhäkin).

Uskon myös, että pidemmällä aikavälillä tottuisin iltavuoroviikkojen pintahengittäviin aamuiltapäiviin ja niiden muodostamaan aikakäsitykseen ilman ilmassa tikittävää klaustrofobiaa ja olisin hyväksyvästi ja tietoisesti läsnä. Kenties. Toistaiseksi aamuvapaatilanne on se, että mietit syytä miksi pedata peti, kun olet siitä juuri noussut ja kun tulet takaisin, menet suoraan nukkumaan: Voit siis suoda petivaatteille mahdollisuuden hengittää...

Kun viisi yli yksitoista astuin ulos pimeään talviseen ilmastoon, olin onnellinen, että ulkoilma vielä oli/on olemassa. Kävelin hidastetusti kotiin ja eteisessä loin onnellisen katseen kohti kattoa. Se on siellä. Paikallaan. Hetken vielä ainakin.