Skannataan, älä avaa kantta

20 vuotta, 8 muuttoa, nuo 11 dialipasta, projektori ja esittelydiakansio ovat seuranneet, siirtyneet paikasta toiseen, etsineet paikkaansa asuntojen ylemmiltä hyllyiltä.

Näytöllä lukee: Skannataan, älä avaa kantta. Istun kirjaston digitointipisteellä, Hei me skannataan-päivä 2; tänään on mukana 3 lipasta = 300 diaa = 300 minuuttia = 5 tuntia. Olen varannut neljä tuntia. 

Huoneessa ei ole ikkunaa, eikä mitään muutakaan mihin voisi kiinnittää huomiota, mikä tehostaa sarjatyömaista keskittymistä itse tekemiseen, mikä fyysisesti ei vaadi kuin asettelutaitoa, tarkkuutta ja sorminäppäryyttä. Työturvallisuuden puolella asiaan kuuluu ohuiden lasinpalojen välttely, kun aukaisee lasidiojen puolet toisistaan, että saa sisällä olevan kuvan pois sen pieniksi paloiksi saksimista varten, sillä vain tarkoin valitut diat jäävät, -karsinta jatkuu vielä uudelleen, sillä vasta skannatessa näkee kuvien todellisen laadun.

Henkisesti paluu 1990-luvulle on muuttuneiden olosuhteiden ja elämäntavoitteiden ja unelmien osalta herättelevää ja armollisesti hyväksyvää, ja yritän suhtautua siihen nopean skannaustahdin siivittämänä vain pinnallisesti. Tässä ’syvättömyydessä’ vastaan tulee tarve miettiä ja syy oppia mitä kuvaa, mitä kuvia kuljettaa mukanaan, vastaavatko ”sisäiset kuvasi” ulkoisia säilytettyjä kuvia. Missä tilanteessa kannattaa kuvata, ja mitä kuvat oikeasti kertovat, ja ennen kaikkea monta kuvaa järjellisesti ja muistorikkaasti kannattaa yhdestä tilanteesta ottaa. Montako valittua kuvaa oikeasti pystyy kertomaan 10 vuoden matkan.

Onneksi nykyinen nopea some yms. -kulttuuri on paperitonta ja esineetöntä, jossa kuvat palvelevat siinä hetkessä tehden tehtävänsä ja kuvat säilyvät kovalevyn kokoisessa tilassa. Tavallaan ja onneksi 20 vuotta sitten ei ollut ’somea’, koska se olisi täynnä lapseni ja koirani kuvia, joista yritän nyt jättää jäljelle sen oleellisen, ei kaikkia ilmeitä ja kuvakulmia.

Lohduttavaa on myös se, että ihminen ’unohtaa’ maisemat ikkunoistaan (näitä ikkunamaisemakuvia löytyi jokaisesta entisestä asunnosta), vaikka olisi tuijottanut niistä monta vuotta, tämä antaa uskoa siihen, että on mahdollisuus jättää halutessaan taakseen olleet ja menneet omaksi parhaakseen ja myös tajuta, että menneisyys on ja se on ollut hyvä, vaikka se olisi ollut huonokin joiltakin väliajoiltaan, kun kuvittelit ja luulit tehneesi vääriä valintoja ja muita elämänkaaresi vetoja.

Mitä jäljelle jää:

Kahden päivän jälkeen 11 dialippaasta on jäljellä 3. On siis vielä ilo ja syy omistaa projektori ja heijastaa synkkänä ja myrskyisenä syksyiltana elämää seinälle.

Tyhjät 7 dialipasta (1 oli siis rikki, tarkemmille vähennyslaskijoille tarkennukseksi) kierrättyvät hyvällä omallatunnolla tarpeeseen seuraavalle muutossa omansa rikkoneelle. Ja seuraavassa omassa muutossani tarvitsen yli puoli hyllyä pienempää tilaa.

Kahden päivän jälkeen olen istunut digitointipisteellä 6 tuntia (kolmannen päivän jälkeen vielä +3h), käynyt ensimmäisen päivän jälkeen esikarsinnan illalla kotona 2 tuntia, poistaen esimerkiksi kaikki kasvi- ja kukkakuvat (todellakin oleellisia). Aikoinani dioja kehystettäessäni olen ns. arvottanut kuvat; tärkeät on lasitettu, ne suurimmalta osalta nytkin säästetyt, heikoimmat kuvat, valotus yms ovat ilman lasia, joten ne on helppo nopeasti irrottaa ja leikata. Ensimmäisen tunnin jälkeen sormet silti vuotavat verta pienestä lasimurskasta. Mutta olo on keventynyt:

Lippaat ovat ajan saatossa muodostuneet jonkinlaisiksi ”Pandoran lippaiksi”, todisteiksi olemassaolosta viime vuosisadalla, josta aikaa on vain ”hieman” viuhahtanut ohi. Loppujen lopuksi on kovasti mukava huomata, että emme ole sittenkään oikein mihinkään muuttuneet, kuvallisesti kyllä, mutta sisäiseltä lippaaltamme. Ketä oikein olemmekaan ajaneet takaa tämän välissä olevan ajan?

Olen itse skannannut yhden edesmenneen ihmisen diat, ja nyt olen huojentunut, ettei kenenkään halutessaan tai tahtomattaan tai omantunnon puolesta, tarvitse tehdä sitä itseni osalta. Toisaalta onko kuvilla merkitystä muille kuin itselleni kuitenkaan. Eli loppujen lopuksi, niin kuin pitääkin, teet homman itsellesi ja omalle elämällesi. Tuleva/tulevat sukupolvet tunnistavat kuvista ehkä kaksi ihmistä, mikä on heille ehkä riittävää ja näkevät yhdennäköisyyksiä omiin tarpeisiinsa. Se siitä.

On mielenkiintoista, mutta vaikeaa tutustua toiseen ihmiseen kuvien kautta, koska ei tiedä miten kuvissa olevat toiset ihmiset, eläimet, talot, maisemat, ovat olleet sidoksissa keskenään ja mitä ne ovat omistajalleen merkinneet. Päättelykyky voi muodostaa täysin absurdeja yhtymiä ja kertomuksia todellisuudesta. Vaikka kuvan kerrotaan kertovan enemmän kuin 1000 sanaa, se myös valehtelee enemmän kuin 1000 sanaa.

Muita esille nousseita huomioita: Aika menee nopeasti, ihminen voi kuolla koska tahansa, perheenjäsenet näyttävät samannäköisiltä, kaikki ei ole turhaa, valokuvaus on ollut mielekästä ja antanut sisältöä, kuvat tuovat iloa aikojen takaa tähänkin päivään ja nyt ne helppo lähettää ilostuttamaan kuviin liittyviä ihmisiä ja kehittämään monta muistelevaa keskustelua.

Muistakaa: Skannauksessa pitää olla mukana laastaria. Ja omat "kannet" kyllä avautuvat, vaikka ei yritäkään avata.